Asuntoautomme oli parkkeeroitu leirintäalueella suuren hevoskastanjan katveeseen. Lämmin sametinmusta ilta sai meidät viipymään vielä ulkona kuunnellen pienen joen solinaa. Yöllä sadepisarat tanssahtelivat katolla tuudittaen uneen, jonka yhtäkkiä moneen otteeseen katkaisi hevoskastanjanjoiden tipahtelu puusta auton katolle. Ikään kuin joku olisi heittänyt sinne kiviä.
Jos matka suuntautuu lähellekin Mosel-jokea, ei ole pahitteeksi piipahtaa joenvarren kiemuraiselle tielle vetämään sieraimiin viinintuoksuista ilmaa romanttisten kylien kujille vuorilla vartioivien linnojen katveeseen.Tänne saapuivat roomalaiset 100-luvulla ja toivat mukanaan viinin ja viinikulttuurin jäädäkseen.
Mieli tekisi seurata kiemuraista jokea aina eteenpäin ja eteenpäin, mutta on jatkettava matkaa. Hiljalleen viinirinteitä ylös luikertava tie saavuttaa vuoren huipun ja kuin hyvästiksi koko laakso näyttäytyy meille vielä kerran. Tänne on taas pakko palata.
Eräänä aamuna oli kaivettava villasukat esiin. Avatessani asuntoauton oven kirpeä aamusää toivotti hyvät huomenet. Korkealla vuorilla Hunsrueck-Hochwaldin havupuumetsäisellä luonnonsuojelualueella Lounais-Saksassa Moselin ja Pfalzin viinialueiden välissä sää on aamuisin jo viileää tähän aikaan vuodesta eikä se enää houkuttele aamukahvillekaan ulos. Maisemaa täplittävät jo keltaisiksi ja punaisiksi maalatut puut ja pensaat.
Suuri metsäalue kätkee sisäänsä erikoisia eläinlajeja, huikeita pudotuksia tien varsilta, jyrkkiä makkaramaisia teitä, patikointipolkuja ja Saksan Jalokivitien. Maisema muistuttaa paikoin Suomen metsiä ja olo tuntuu kotoisalta.
Lopulta jätämme taakse ikimetsät ja suuntaamme seuraavalle viinialueelle. Siitä seuraavassa postauksessa.
Kuvien lataaminen on nyt niin hidasta, että jätänkin toiseen kertaan.
Matkaterveisin Maija
