Retkeily on nyt suuressa muodissa. Monet lähtevät ulkoilemaan, kun muut menopaikat pitävät ovensa kiinni. Olin jo uudenvuodenajatuksissa miettinyt, että haluaisin retkeillä lastenlastemme kanssa enemmän ja jakaa kokemuksia heidän kanssaan. Nyt kuitenkin takiaispallomainen virus on muuttanut kaikkien suunnitelmia. Siispä lähdimme Amoren kanssa kahdestaan etukäteen tutkailemaan, millainen paikka on Salon Perniössä sijaitseva Latokartanonkoski, jotta voimme sitten hälyn joskus mentyä ohi lähteä retkeilemään sinne isommalla joukolla.
Siskoltani, hänen mieheltään ja heidän tyttäreltään, joka on Retkipaikka.fi:n päätoimittaja, saimme vinkin tästä aivan mahdottoman upeasta retkipaikasta. Kiitos siitä heille! Ihmettelen kovin, miten kummassa olen onnistunut olemaan tietämättä tällaisesta, täällä Etelä-Suomessa sijaitsevasta, meitä lähellä kuohuvasta koskesta, joka kaiken huipuksi on, nyt jo edesmenneen, isäni kotinurkilla eli Latokartnossa niin kuin perniöläinen sen sanoo.
Kiirastorstaina pienen työrupeaman jälkeen lähdimme eväinemme ensin äitini luo ikkunan taakse keskustelemaan puhelimen välityksellä. Tällä tavalla edes voimme nähdä. Sitten suuntasimme Kiskon hautausmaalle viemään narsisseja rakkaidemme haudoille ja sen jälkeen lähdimme ajelemaan Aijalan entisen kuparikaivoskylän kautta kohti Perniötä. Aijalan kaivos ilmestyi maisemaan yllättäen ja näytti mäeltä katsottuna valtavalta monumentilta. Toiminta on loppunut jo monta vuosikymmentä sitten ja nyt tuo hylätty kaivosvanhus rikkinäisine ikkunoineen tekee mielen haikean surulliseksi. Mutta mielessään voi kuvitella, miten vilkasta elämä Aijalan kylässä on ollut kaivoksen loistoaikana, sillä kerrostalojakin on useampia.
Muutaman valokuvan jälkeen matka jatkui kohti määränpäätämme. Löysimme Google Mapsin avulla lähes perille, mutta kovin vähäinen viitoitus sai meidät epäilemään. Soitto siskolleni ja asia selvisi. Oikeassa paikasa olimme, hiukan vain piti vielä jatkaa eteenpäin, vaikka tie tuntui todella huonolta.
Paikan päälle saavuttuamme piskuisella parkkipaikalla oli meidän lisäksi vain yksi ainut auto. Söimme eväät, sillä nälkä kurni jo vatsassa. Eväsvoileipien jälkeen matkaan!
Kosken varren polkua kulkiessa tulee vastaan aina silloin tällöin opastauluja, joiden avulla pääsee uppoutumaan alueen luontoon, ympäristöön ja historiaan.
Kiskonjoen hienoin koski löytyy täältä Latokartanonkoskelta, joka sijaitsee joen eteläosassa. Putouskorkeutta koskessa on parhaimmillaan 17 metriä. Erityisesti kevät- ja syystulvien aikana kuohut ovat henkeäsalpaavat. Kiskonjoki saa alkunsa Kiskon Kirkkojärvestä ja laskee Saaristomereen Perniön ja Särkisalon kuntien rajalla. Kiskonjoki virtaa kulttuurimaisemien, luonnontilaisten osuuksien ja metsämaiden läpi Varsinais-Suomen ja Uudenmaan rajalla.
Latokartanonkoski on yksi Etelä-Suomen näyttävimmistä koskista, jonka voimaa on hyödynnetty monin tavoin satojen vuosien ajan. Alueella on useita historiallisen ajan rakenteita, kuten mm. myllyn, myllärintuvan ja kankivasarapajan perustukset. Paikalla on saattanut olla mylly jo 1300-1400-luvulla. 1500-luvulla sinne rakennettiin Näsen kuninkaankartanon tuulimylly, jossa oli neljä kiviparia. 1650-luvulla rakennettiin toinen kahden kiviparin mylly ja vuonna 1556 vesisaha myllyä vastapäätä joen toiselle puolelle. Nykyinen harmaakivestä ja slagtiilistä rakennettu mylly on peräisin vuodelta 1805. Sen toiminta loppui vuonna 1962. Samoihin aikoihin purettiin myös patolaitteet. Ennätystulvassa vuonna 1966 myllyrakennus vaurioitui melko pahoin. Slagtiili eli "kuonatiili", jota on käytetty myllyn rakennusmateriaalina, on yleinen ruukkien ympäristössä, jossa sitä oli saatavana masuunien sivutuotteena. Sulatettu kuona valettiin muoteissa tiiliksi. Myllyn ja sahan alapuolella joen keskellä olevalla saarella oli vuosina 1848-1874 suuri viinanpolttimo höyrypannuineen. Kolme- ja osin neljäkerroksisessa rakennuksessa sijaitsi myös koulu. Rakennus purettiin vuonna 1874. Latokartanonkoski on ollut myös merkittävä kauppa-ja markkinapaikka.
Maasto ja kasvilajisto ovat hyvin monimuotoisia Kiskojoella ja se ilmenee erityisesti Latokartanonkoskella. Alueella viihtyvät mm. heinäratamo, keltamo, joka saapui Suomeen munkkien matkassa lääkekasvikäyttöön 1500-luvulla, pikkutakiainen ja näkinsammal. Jylhät rinteet ja jokea reunustavat vanhat korkeat puut tuovat jokilaaksoon varjoja ja viileyttä Alueella on niin lehtometsälaikkuja, tervalepiköitä kuin suuria havupuitakin. Välillä polkua pitkin kulkiessa kosken kuohut pauhaavat korvia huumaavasti, välillä polku sukeltaa rantatörmän suojiin ja kosken pauhu lähes häviää kuuluvista. Aurinko pilkistää suurten kuusien takaa, sammaleiset puiden kannot ja juurakot luovat satumaisen tunnelman. Historialliseen hetkeen pujahtaa aurinkoiselle myllyrinteelle, jossa aika tuntuu pysähtyneen ja hiirenkorvat ovat jo suuria.
Alueen eläimistössä viihtyvät nisäkkäistä mm. saukko ja vesipäästäinen. Tuo pikkuinen siimahäntä on Suomen ainoa myrkyllinen nisäkäs. Noita kumpaakaan hämärässä liikkeellä olevia vintiöitä emme nyt kirkkaassa aurinkoisessa säässä harmiksemme nähneet. Linnustoon kuuluvat erilaiset tikat ja pöllöt, jotka löytävät sopivia pesäkoloja vanhoista puista. Joessa viihtyvät myös taimen ja lohi, jotka nousevat kutemaan kotijokeensa niin merestä kuin järvistäkin. Kiskonjoessa elää taimenen geneettinen luonnonkanta. Lohikanta hävisi Kiskonjoesta 1950-luvun taitteessa, mutta on pikkuhiljaa palaamassa takaisin viime vuosien kunnostus- ja istutustöiden ansiosta.
Latokartano on luokiteltu valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi ympäristöksi. Perniönjoen ja Kiskonjoen välisessä viljavassa laaksossa sijaitseva Latokartanon historiallinen ympäristö muodostaa monipuolisen kohteen, jonka ajallinen syvyys on suuri ja jonka kerrostuneisuus on poikkeuksellisen rikas. Latokartanon historia ulottuu keskiajan alkuun, 1200-1300-lukujen taitteeseen. Alueella oli myös vanhempaa, lähinnä pronssikautista asutusta Kestriikin ja Preitin kylien alueella.
Kulttuuriympäristön perusrakenne, jonka muodostavat nykyinen Näsen kartano tilakeskuksineen sekä sitä ympäröivät keskiaikaista ruotsalaisperäistä uudisasutusta olevat kylät. Näsen kartanokeskus rakennuksineen on ollut asuttu 1690-luvulta lähtien, mutta kartanon kahden edeltävän vaiheen, 1500-1600- lukujen Näsen kuninkaankartanon ja keskiaikaisen Helgån (Pyhäjoen) sijaintipaikat ovat säilyneet Muntolannokalla ja nykyisen Vanhakartanon tilan alueella.
Perniönjoen eteläpuoleiset alueet kuuluivat 1400-luvun alussa Pyhäjoen kuninkaankartanon lääniin. Itse kartano lienee yhtä vanha kuin asutus alueella ja ajoittunee 1200-1300-lukujen taitteeseen. Pyhäjoen kuninkaankartano säilyi kruunun hallussa 1400-luvun alakuun, jolloin se lahjoitettiin kirkolle ja birgittalaisluostarin perustamispaikaksi. Paikan sopimattomuudesta johtuen luostari kuitenkin perustettiin Naantaliin ja Pyhäjoki siirtyi takaisin kruunulle. Kustaa Vaasan toimesta kartano siirrettiin vanhalta paikaltaan Perniön- ja Kiskonjokien yhtymäkohtaan Muntolannokalle ja liitetiin osaksi kuninkaan talouskartanoiden verkostoa. Kartanon nimi muuttui Näseksi ja noin sadan vuoden ajan kartano muodosti merkittävän alueellisen talous- ja teollisuuskeskuksen, joka toimi laajahkon alueen hallinnollisena ja veronkantokeskuksena ja jossa kasvatettiin sekä hevosia että viljaa.
Kosken kuohuja kuunneltuaan ja katseltuaan, samoiltuaan pitkin joen vartta, tarkkailtuaan ympäristöä, luettuaan opastauluja, otettuaan valokuvia, nautittuaan raikkaasta kevätilmasta ja kosken tuoksusta on taas yhden virkistävän ja vaikuttavan kokemuksen rikkaampi. Tätä retkipaikkaa suosittelen lämpimästi! Rakkaudella Maija
