torstai 10. joulukuuta 2015

Joulukirje enkelilapsellemme enkeltenmaahan

Rakas enkelilapsemme!

Näin joulun alla ajattelin kirjoittaa sinulle. Kirjoittaa sinulle ajatuksiani sinusta, ja sinuun liittyvistä tapahtumista. Kertoa sinulle, miten sinua kaipaan ja ajattelen.


Jo ennen, kuin ehdit syntyä iloksemme tänne maan päälle, tuli enkeli ja toi sinulle silkkipaperiin käärityt pikkuiset siivet. Otti sinut hellästi syliinsä ja lennätti pilvenhattaran reunalle pieneksi enkelilapseksi enkeltenmaahan. Esikoistyttäremme, vain 20 minuuttia vanhempi pikkusiskoasi. Emme ehtineet tutustua toisiimme. Emme kertoa tunteistamme. Emme kuinka sinua rakastamme. Emme, kuinka olet meille tärkeä. Saimme vain laskea pienen valkoisen arkkusi maaäidin syliin ja peittää pikkuisen kummun kukkasin. Hyvästellä sinut.

Jäimme miettimään, miten olisit kasvanut, millainen olisit ollut, mistä olisit pitänyt, mikä olisi ollut lempiruokasi, mistä olisit ollut kiinnostunut, mitä olisit halunnut opiskella, mitä olisit halunnut tehdä isona? Olisitko ollut enemmin lukija vai tekijä tai ehkä molempia? - Kysymyksiä, joihin emme koskaan saa vastauksia. On vain arvailuja ja kuvitelmia. Ikuisia arvailuja ja kysymyksiä.


Se, että joutuu luopumaan lapsestaan, on asia, jonka täysin ymmärtää vain hän, joka on sen kokenut. Se kipu ja tuska sydämessä on raskas kannettava. Alussa mahdottomalta tuntuva. Mahdottomalta tuntuu elämän ajatteleminen eteenpäin. Raahustus murheiden laaksossa ja surun suossa ylivoimaiselta. Jäsenet eivät tottele, mieli ei tottele. Mutta eihän ihmiselle kai anneta kannettavaksi enemmän, kuin minkä pystyy kantamaan? Ei kai?

Silti ei ihminen jaksa surra loputtomiin, vaikka alussa niin on ajatellut. Mieli alkaa repiä ja raastaa kynsin, hampain ylös surun suosta ja haluaa tarttua elämän reunaan kiinni. Suru on sydämessä kuin polttomerkki, joka himmenee, kuin viiltohaava, joka arpeutuu. Suru haalistuu hiljalleen päivä päivältä, viikko viikolta. Hämärtyy ja muuttuu muistoiksi. Ihmisen luonto on sellainen.

Olet meille aina läsnä enkelinä yöpöydällä, senkin päällä, seinällä, pöydällä, missä ikinä enkeleitä kodissamme onkin. Olet enkelinä toisten lastemme joukossa, rippi- ja ylioppislaskuvien vieressä. Koskaan et himmene mielessämme. Sinulla on aina paikka sydämessämme, niin kuin muillakin lapsillamme. Rakas enkelilapsemme.



Rakas enkelilapsemme, uskon sinun vilkuttavan meille tuikkivan tähden sakaralla istuen ja suojelevan sisaruksiasi. Sieltä enkeltenmaasta.

Rakas enkelilapsemme, sytytän sinulle taas joulukynttilän ja lähetän mielessäni rukouksen. Rakkaat jouluterveiset enkeltenmaahan <3

4 kommenttia:

  1. Sans paroles... Vai vieläkin pohdit sitä menetystä niin syvästi... Miten sellaisesta ikinä voisikaan täysin yli päästä? Voimia, sysseli.

    VastaaPoista
  2. ♡ Tämä taisi olla se asia joka meitä tavallaan yhdistää...
    Voimia jokaiseen hetkees!
    Lapsen menetyksestä ei koskaan pääse yli, sen kanssa joutuu opettelemaan elämään, eikä siihe koskaan täysin opi!

    VastaaPoista
  3. Juuri tätä tarkoitin. Kiitos ja samoin Sinulle <3

    VastaaPoista