Ciao tutti!
Matkapäivä takana. Hotellin sviitin pöydällä odottaa shampanjapullo coolerissa ruusunterälehtien keskellä ja vieressä kortti. Lahja lapsilta, jonka vanhempi tyttäremme oli järjestänyt tänne hotelliin. Mikä ihana aloitus Sardinian vierailullemme!
Yllämme tummunut Sardinian ilta, alla kristallinkirkas Välimeri, majakka tuikkii valoaan merenkulkijoille, kuunsilta tyynen veden pinnalla, lasissa shampanjaa, malja jo alkaneelle uudelle vuosikymmenelle. Ikä ei tunnu missään. Nautin vain näistä hetkistä. Elämästä.
Ensimmäinen ilta venyi pitkälle yöhön ystävien kanssa rupatellen. Nukkumaan ei vain raaskinut mennä, vaan nautimme sviitistämme ja ensimmäisestä illastamme Sardiniassa. Eikö se olekin se matkan paras ilta?
Tarkoituksella kirjoitan melko tarkan matkakuvauksen, koska Sardiniasta ei löytynyt suomenkielistä opasta ja englanninkielinenkin opus oli paksu, tiivistä tekstiä ja vain vähän kuvia sisältävä kirja, joten toivottavasti jollekin Sadriniaan matkaa suunnittelevalle tästä postauksesta olisi edes hukan hyötyä. Vanhempi tyttäremme suunnitteli meille etukäteen erilaisia paikkoja, mitä kannattaa katsastaa.
Tähän aikaan vuodesta ei vielä ole suoria lentoja Suomesta Sardiniaan, joten Roomassa vaihdoimme konetta ja 45 minuutissa lupasi lentokapteeni meidät lennättää Gagliariin, Sardinian pääkaupunkiin saaren eteläosaan. Al Italian kone täyttyi pääsääntöisesti pukuun pukeutuneista miehistä, jotka mitä todennäköisimmin olivat työmatkalaisia. Koneeseen sisään mennessä nenään tulvahti voimakas partavesien ja muiden tuoksujen sinfonia. Oltiinhan Italiassa ja kyydissä lähes pelkästään italialaisia, sillä Sardiniassa ei vielä ole turistiaika alkanut.
Saarelle päästyämme oli auton vuokrauksen vuoro. Virkailija kehui hyvää valintaamme matkamme ajankohdaksi, sillä vielä ei ollut liian kuuma eikä myöskään turisteja, joita saari kesällä kuhisee. Väsyneinä matkasta emme enää lähteneet sen kummempaa ruokapaikka etsimään, kun vastaan tuli iso joukko paikallisia nakkikioskeja. Otimme tuhdit take away -annokset mukaamme hotellissa herkuteltaviksi. Kioskilla teimme ensimmäisen kerran tuttavuutta grillattuun/paistettuun hevosenlihaan, jota sitten oli tarjolla paikassa kuin paikassa. Sardinialaiset ovat ilmeisesti kovin tykästyneitä siihen. Ruokalista on siis luettava tarkkaan, jos karttaa hevosta lautasella.
Seuraavana aamuna aamupalan jälkeen oli pakko pulahtaa Välimereen. Veden lämpötila ei vielä ollut suomalaista kesäistä merivettä kummempaa. Muutama muukin oli rannalla meidän lisäksemme, mutta italialaisethan pukeutuivat vielä karvakauluksellisiin toppatakkeihin. Vielä ei ole kesä alkanut vaikka lämpöasteita oli yli kaksikymmentä.
Virkistyneinä olimme valmiit tutustumaan Sardiniaan, tuohon rosvojen saareen. Oli nimittäin yleistä, että rikkaiden sukujen ja perheiden joku rakkaista lunnaiden toivossa kidnapattiin ja panttivankia piiloteltiin saaren sisäosan vuoristoissa, joissa oli hyvä luolaverkosto ja rosvot täysin tavoittamattomissa. Viimeistä panttivankia on piiloteltu saarella luolassa vielä vuonna 1997. Kammottavaa ja pelottavaa ja juuri tuonne saaren sisäosien vuoristoon suuntaamme seuraavaksi kulkumme.
Olimme matkalla mimosan kukkien aikaan. Ne huumasivat meidät keltaisenaan kukkivina puina ja pensaina.
Satamia Sardiniassa riittää. Gagliarin satama on todella vilkas ja eri kokoisia pienveneitä on saaren laitureissa jo nyt pienistä moottoriveneistä suuriin huvijahteihin saakka. Millaista mahtaa olla kesällä, kun kaikki kuuluisuudetkin suuntaavat jahdi keulan kohti Sardiniaa?
Saaren kasvillisuus on tyypillistä Välimeren ilmaston kasvillisuutta. Aloet, kaktukset ja Välimeren männyt ovat tunnusomaisia. Eläimistöön kuuluvat vaaleanpunaiset flamingot, delfiinit, joita voi nähdä onnistuneella delfiinisafarilla sekä maa- ja vesikilpikonnat. Odotin niin tapaamistani kilpikonnan kanssa. Miten mahtoi käydä? Se selviää, jos jaksat piipahtaa blogissani vielä jatkossakin.
Matkan varrella valkoiset hiekkarannat, rantakalliot ja turkoosina hohtivat meri saivat meidät haukkomaan henkeämme. Voiko olla jotain tällaista ja kuitenkin vain muutaman tunnin lentomatkan päässä Suomesta. Sardinia onkin tunnettu rannoistaan ja ehkä enemmänkin luonto- kuin kulttuurikohde.
Tämän jutun punainen lanka onkin turkoosi. Yleisilme saarella on turkoosi.
Ajellessamme kohti saaren vuoristoista sisäosaa, poikkesimme matkan varella Baruminin kylään Keski-Sardiniassa. Kohteenamme oli Su Nuraxi di Barumini, joka on kuulunut UNESCON maailmanperintöluetteloon vuodesta 1997 lähtien. UNESCON kohteet kiinnostavat aina meitä, missä kuljemmekin.
Su Nuraxi di Barumini on suurin ja kuuluisin Sardinian pronssikautisista nuraghe-linnoituksista. Se koostuu hyvin säilyneestä jykevästä keskuslinnoituksesta ja sen ympärillä olevasta laajasta rauniokentästä. Linnoitukseen on kokoonnuttu puolustamaan ympärillä olevaa kylää, joka nyt on rauniokenttänä. Keskuslinnoituksen korkein torni on alunperin ollut 21 m korkea. Nykyään se yltää 15 metriin. Rakentaminen on ajoitettu vuoden 1500 eKr paikkeille. Jossain historian vaiheessa kaikki rakennelmat peitettiin maalla ja kesti aina vuoteen 1949 asti ennen kuin arkeologit saivat vihiä tämän nuraghen olemassaolosta.
Tällaisia samankaltaisia linnoituksia on ympäri saarta, mutta tämä Baruminin linnoitus on parhaiten säilynyt. Asukkaat kuuluivat nuraghe-nimiseen kansaan, jota asui vain Sardinian saarella. Linnoituksen ympärillä oli eritasoisia asumuksia ja jopa hamam-tyyppinen sauna tai kylpylä. Itse linnoitusessa oli neljä eri puolustustornia, jotka oli varustettu ampuma-aukoin. Aseina tuolloin olivat olleet nuolet. Keskellä linnoitusta on kaivo, jossa nytkin oli vettä. Linnoituksen rakentajat olivat kehittäneet kivastä aivan omanlaisensa rakenteiden tukijärjestelmän, joten hyviä arkkitehtejä ja insinöörejä oli jo tuohon aikaan Sadrinian saarella.
Tälle alueelle pääsee vain opastetulla kierroksella, joka normaalisti kestää tunnin. Me saimme yksityisen opastuksen, koska muita ei silloin ollut enää tulossa kierrokselle. Pyysimme, voiko kierrosta hiukan nopeuttaa, sillä meillä oli vielä matkaa majapaikkaamme ja kellon viisarit osoittivat jo myöhäistä iltapäivää. Saimme nopeutetun kierroksen, joka kesti 40 min ja oli hyvin intensiivinen ja vauhdikas. Tietoa tuli tulvimalla ja askeleita joudutettiin. Paikka ei sovi huonosti liikkuville, sillä kiipeilyä ja todella, todella huonoja askelmia riittää. Hyvät kengät ovat enemmän kuin tarpeeseen.
Kulttuuriannoksen ja joku sanoisi ehkä kivikasaan (rakastan historiaa, kuten blogiani pidempään seuranneet hyvin tietävät) tutustumisen jälkeen matkamme jatkui ja näitä söpöläisiä oli pakko pysähtyä kuvaamaan.
Saavuimme seuraavaan majapaikkaamme, jota olimme etukäteen kovasti odottaneet. Alex Pollizzin Kiehtova maailma Salattu Italia -ohjelasta löysimme ihastuttavan hotellin, jonne päätimme varata huoneet. Hinta noin 200 euroa kahden hengen huoneesta yöltä meitä hiukan mietitytti, mutta kun vastaava huone turistiaikana olisa maksnut yli 1000 euroa yöltä, päätimme kuitenkin kokea tämän paikan viehätyksen, kun nyt näin hyvä tlaisuus oli.
Hotelli on nimeltään Hotel Su Gologone. Se sijaitsee Sardinian sydämessä Supramonte-vuoriston maaseudulla viiniviljelmien ja oliivilehtojen ympäröimänä, jossa ilma tuoksuu rosmariinille ja myrtille. Hotelli on tarina sardinialaisesta vieraanvaraisuudesta ja ystävällisyydestä. Ilmapiiri ja ympäristö on hyvin romanttinen, ympäristö ja sisustus noudattelee sardinialaisia perinteitä ja kaikki on tarkkaan harkittua. Henkilökunta on erittäin ystävällistä, mikä on erittäin tyypillistä sardinialaisille. Hotellin perustaja vanharouva oli tummiin pukeutuneena hymy huulilla myhäilemässä katsomassa, että kaikki sujuu hyvin.
Näin kauniissa hotellihuoneessa en ole koskaan ollut. Tekstiilien kirjonta on perinteistä sardinialaista käsityötä.
Hotelli koostui erillisistä rakennuksista, jotka muodostivat viihtyisän tiiviin kylän. Jokaiseen huoneeseen oli oma sisäänkäynti suoraan ulkoa. Huoneessa oli pieni olohuone, makuuhuone ja pesutilat. Uima-altaalle menoa varten oli varattu kylpytakit ja pyyhkeet oli laitettu hauskasti koriin. Espressot tai teet olisi voinut kiehauttaa omassa huoneessa.
Söimme illallista hotellin perinteistä ruokaa tarjoavassa ravintolassa, joka oli sisustettu uskomattoman kauniisti. Suuressa avotakassa paloi tuli ja kokki paistoi siinä lihat ja makkarat. Etukäteen TV-ohjelmaa katsottuani tiesin, että saaren perinteinen leipä on pane carasau (kuva yllä), jota paimenen ovat otteneet evääkseen. Leipä on ohutta ja kuivaa ja siksi helppo ottaa mukaan ja hyvin säilyvää. Kauliminen on leipomisen tärkein osuus ja se onkin aika vaivalloista. Olin miettinyt, että leipää olisi mukava maistaa. Onnistuihan se, sillä joka ruokapaikassa kyseistä leipää tuotiin pöytään ruokaa odoteltaessa. Leipä voi myös olla oliiviöljyllä ja suolalla silattua. Maku oli todella herkullinen.
Sardiniassa on tapana, että possut syödään pieninä, noin 12 kiloisina maitoporsaina. Olin päättänyt, etten sellaista syö, mutta niin vain lautaselleni päätyi vartaassa avotulella paistettua possunkylkeä. Sehän oli suussa sulavaa, rapeaa ja maukasta. Possu nimittäin tarjoiltiin nahkoineen päivineen ja nahkahan oli paistunut rapeaksi hiilien hehkussa.
Vatsat täynnä oli aika kiivetä nauttimaan kauniista huoneistamme. Vanharouva vielä taputteli selkään ravintolasta lähtiessä ja toivotteli hyvää yötä. Jatkoimme vielä hiukan maailman parantamista ystäviemme kanssa ja sitten yöpuulle, että jaksisimme taas seuraavan päivän kokemukset.
Aamupalaa nautimme terassilla Supramontevuorten maisemista nauttien. Sitten vielä pulahdus uima-altaaseen, kauniiden istutusten ihailua ja uusi päivämme Sardiniassa saattoi alkaa. Siitä lisää seuraavassa postauksessa.
Pysyhän kuulolla, ystävä! Rakkaudella Maija
