Auringonlaskun aikaan - Kökar vid solnedgång

Aurinko päättää kokopäiväisen retkensä ja painuu mailleen. 

Se innostuu kaivamaan väripalettinsa äkkiä vielä esiin tai kenties se on sitä jo suunnitellutkin. 

Valitsee siveltimeensä paletin kirkkaimmat värit.

Punaa taivaan ensin heleämmällä punalla, keltaisella. 

Sitten on veriappelsiinin punaisen vuoro ja se maalaa ja maalaa. 

Aurinko painuu yhä syvemmälle meren ja taivaan syleilyyn. 

Ja minä katson. 

Voi sitä kultakehrän taikaa. 

Huomenna, huomenna se ehkä tuo tullessaan taas uusia uutisia. 

En saa irroitettua katsettani tuosta valtavasta maalauksesta.

Se on edelleen keskeneräinen. 

Sivellin sekoittaa lisää värejä ja maalaus muuttaa muotoaan. 

Lopulta on pastellisävyjen aika.

Aurinko toivottaa hyvää yötä. 

Käännän selkäni. 

Kuu tervehtii kirkon kellotapulin yläpuolella. 

Kuin appelsiiniviipale.

Taivaankansi on nyt sen näyttämö.

Seurakseen se saa yksi kerrallaan yläpuolellani kaartuvaan taivaankupuun syttyviä tähtiä. 

Toisaalla maisema on seesteisen rauhallinen. 

Samettitaivas täyttyy tähdistä, kirkkaista täällä meren ympäröimillä yksinäisillä luodoilla. 

Aamulla, kun aurinko on taas palannut taivaalle, on lähdön hetki. 

Halaus ja suukko tyttären poskelle. 

Mielessä haikeus, mutta kahden viikon kuluttua tapaamme taas. 

Näkemiin yksinäiset luodot, näkemiin Kökari!