Toipilaan päiväkirja, osa XI - Elämän iloa, mutta myös vähän marinaa

Heipparallaa!

Huh, miten aika rientää, eikä blogille ole tahtonut riittää aikaa. Pääsiäisen tienoo oli poikkeuksellisen kiireinen, sillä vanhimman tyttäremme perhe muutti, vaikkakin vain  samassa kaupungissa kodista toiseen, riitti siinä kuitenkin puuhaa ihan riittämiin. Lapsenvahtina pääasiassa toimimme, mutta hiukan muuten auttelimme myös ja kyllä siinä vain kaikilla ovat kädet olleet täynnä työtä pakkaamisessa, vanhan kodin loppusiivouksessa, huonekalujen kokoamisessa ja tavaroiden purkamisessa. Kyllä muutto on aina melkoinen urakka, mutta ihanan uuden kodin tyttäremme perhe löysi täysin remontoidusta -40-luvun kerrostalosta. Talo ympäristöineen on todella kodikas, sielukas ja viihtyisä ja asunto merinäköaloineen valoa tulvillaan. Myös koko kaupunginosa on erityisen tunnelmallinen ja vielä jokiranta veneineen ja laivoineen on aivan kivenheiton päässä. Ihanaa ulkoilumaastoa on pilvin pimein.

Tänään, jo heti aamusta hyvin keväisenä päivänä, lähdin ensimmäistä kertaa yksin ajelemaan autolla hiukan pidemmälle. Lähdin tervehtimään äitiäni. Lyhyitä matkoja olen jo ajellut viime viikosta lähtien. Ajo on muuten luistanut ihan hyvin, vaikka etukäteen epäilinkin, etten enää yhdeksän viikon jälkeen osaa ajaa autoa ollenkaan, mutta kaupunkiajo rasittaa olkapäätä sen verran. että se myöhemmmin hiukan muistuttaa olemassaolostaan. Tuollainen pitkä maantieajo taas sujuu paremmin, kun ei tarvitse niin paljon rattia veivata. Mutta yhtä kaikki, taas olen saavuttanut yhden askeleen kohti normaalia elämää.

Valittaakin hiukan pitää. Taas pitkästä aikaa itse ratissa olevana huomioi enemmin toisten autoilijoiden käyttäytymistä ja niin kovin ärsyttää tapa, joka meillä Suomessa on tuntunut tulevan oikein yleiseksi. Moottoritiellä kun jotkut ovat ilmeisesti omat veromarkkansa korvamerkinneet ja maksaneet niillä oman kaistan. Ajellaan ihan surutta vasemmanpuoleista kaistaa, vaikkei mistään ohitustilanteesta ole ollenkaan kysymys. No mutta minussahan on aina asunut pieni liikennepoliisi ja kovasti tekisi mieli heidät pysäyttää ja hiukan sakottaa.

Liikennekulttuuri tuntuu meillä muutenkin rapistuneen ihan kokonaan. Toisten huomioon ottaminen on täysin unohduksissa eikä stop-merkin kohtaan kaikkien mielestä ole mitään syytä pysähtyä. Hrrr... Tällaisia asioita huomioi nyt paremmin, kun on ollut pitkän aikaa ajamatta. No, kohta siihen taas varmaan sopeutuu.

Aivan ihana kevätsää saatteli minut tänään kevätpuuhin pihalle. Aurinko paistoi ja linnut siivittivät töitäni laulullaan. Kuulin peipposen laulelevan ja tinttien visertävän. Olin suorastaan hurmiossa, kun pihan kevätsiivousta aloittelin. Havut roskiin, hiukan narsissien paikkojen vaihtelua ja kukkapenkkien siistimistä. Ai,ai kuinka nautin! Lämpöasteita oli 14. Mutta sitten taivas tummeni meren suunnalta, tuuli alkoi voimistua ja myrksytuulen voimalla riuhtoen sai sään synkkenemään. Yht´äkkiä vesipisarat putoilivatkin jo vauhdilla ja oli paettava sisätiloihin. Lämpötila putosi hetkessä neljällä asteella, kun kylmä rintama laskeutui päällemme.

Huomasin kuitenkin, etteivät puutarhahommat minulle enää ole mahdottomia. Nyt ollan jo siinä pisteessä, että pystyn tekemään vaikka mitä eli lähes kaikkea. Kunhan vain jaksan vastusnauhan kanssa jumpata, ovat voimani kohta jo entisellään ja käden liikeradatkin ovat jo melko hyvällä mallilla. Toki kättä o vielä varottava ja kovin painavien tavaroiden nostelu ei ole luvallista. Huomenna taas on fysioterapian aika ja varmasti saan lisää ohjeita lihasvoiman kasvattamiselle. Tuntuu, että olen herännyt pitkästä talviunesta ja pikkuhiljaa siitä lähden elämään normaalia elämää. Viikko on vielä sairaslomaa jäljellä ja sitten pitäisi pystyä jo tekemään kaikki vaadittavat työt. Luulen sen kyllä onnistuvan.

Kaikki kuvat Sisilia, Italia

Mukavaa viikkoa kaikille! Halit Maija