Hei!
Viikonlopun Kökarin matkallamme kävimme miehen kanssa ulkoilemassa Otterböten luontopolulla sillä aikaa, kun tytär oli ristiäisissä. Paikka houkutti meitä niin historiansa vuoksi kuin hulppeiden maisemienkin takia.
--------------------
Eletään vuotta noin 1000 eKr. Hylkeenpyytäjät nykyisestä Pohjois-Puolasta ja nykyisen Tanskan Borholmin saaresta ovat saapuneet Kökariin. Asuinpaikaksi on löytynyt pystysuorien kallionseinämien reunustama suojaisa laakso. Talvinen myrskykin vain pyyhkäisee kallioiden yli ja laakson pohjassa olki- ja puukattoiset pyöreät asumukset ovat turvassa. Eteisestä sisään astuessa huomaa keskellä majaa lämpöä hehkuvan tulen. Lattia on peitetty eläinten taljoilla. Saviastioissa, jotka on koristeltu vilja-aiheilla, valmistetaan ruokaa ja väki on kokoontunut tulen ääreen ruokailemaan. Aterian päätteeksi jäännökset, kuten luut, viedään tunkiolle. Kaivosta haetaan vettä saviruukulla. Päivän askareet tuolla keskellä merta koostuivat hylkeenpyynnistä, hylkeiden nylkemisestä, öljyn keitosta, nahkojen parkitsemisesta, vaatteiden valmistamisesta nahoista ja turkiksista, ruuanvalmistuksesta, kotieläinten hoidosta ja lämpimänä pysymisestä. Hylje oli elämän perusta. Nahkoja ja taljoja käytettiin myös asumuksen sisustamiseen. Lihasta saatiin voimakasta ruokaa. Kotieläiminä olivat lehmä, possu, hevonen ja lammas.
-------------------
Päivä oli navakan tuulinen. Ajoittaiset lumikuurot paiskasivat voimalla poskiin jäisiä lumihiutaleita ja pipoa oli vedettävä tiukemmin korville. Polku myöhäiselle pronssikaudelle ajoittuvalle asuinpaikalle, joka on yksi merkittävimmistä Pohjolassa, alkoi kipuamalla jyrkkää kalliota ylös. Matkaa oli noin puoli kilometriä. Osittain märät ja jäiset kalliot osaavat olla yllätten todella liukkaita. Onneksi molemmilla oli jaloissa hyvät, pitäväpohjaiset kengät, mutta silti jokaista askelta oli muistettava varoa. Valkoiset merkit kivissä ja kallioissa viitoittivat kulkuamme. Ylös kalliolle päästyä tuntui kuin olisi erämaassa. Vain tuulen humia. Ei muita ihmisiä, ei taloja, ei autoja. Kaukaa ylhäältä näkyi meri. Maisemaa ja tunnelmaa ei voi oikein sanoin kuvailla, eivätkä kuvatkaan harmikseni kerro totuutta.
Kalliolta polku laskeutui alas laaksoon, jossa asuinpaikka sijaitsi. Suojainen lepikko oli tarjonnut asuinsijan esi-isillemme yli 3000 vuotta sitten. Nyt, kun puissa ei ollut lehtiä, maaston muoto erottui selvästi. Mielikuvitus lähti lentoon, kuvittelin tuon ajan ihmisten kulkevan samoilla jalanjäljillä kuin minä nyt. Kuvittelin savun tuoksun ja arkiset askareet. Puheen, niin millaisen?
Oli ravistettava itsensä hereille tähän päivään tuolta 3000 vuoden takaa, noustava ylös laaksosta ja lähdettävä laskeutumaan alas kalliolta. Retkemme oli todella mielenkiintoinen. Ihanaa, kun ulkoilulenkki on välillä ihan erilainen.
Täällä on otettu katajaisen kansamme ensiaskeleet.
Mukavaa tammikuun viimeistä päivää Sinulle ❤️
