Kukko rescue

Moikka!

Mihinkä sitä katti karvoistaan pääsee. Vai oliko se koira vai kettu vai kenties kukko? Meillepä sattui eilen aika kummallinen asia. Tai mikä nyt on kummallinen? No, ei nyt ainakaan ihan jokapäiväinen. Suunnitelmille oli äkkiä tehtävä muutos ja ruvettava toimimaan, kun tilanne oli kerta kaikkiaan päällä.

Tyttäreni oli jo puhunut pari päivää sitten, että hänen työkaverinsa (nuori nainen) lähti yövuorosta kotiuduttuaan päästämään kukkoa päiviltä. Siinä sitä päivittelimme, että miten ihmeessä millään muotoa tuollainen on mahdollista tai tulee edes kysymykseen. Kukkoparka oli nimittäin saatu naapureilta kanalaumansa kanssa kesälaitumelle ja nyt kylmien saavuttua naapurit ottivat kanat takaisin, mutta kukkoraukka oli tarpeeton. Ratkaisuksi keksittiin coq au vin. Voi, voi kukkoparkaa!

Ajatus tuntui kauhistuttavalta tyttäreni ja minun mielestä, mutta jotenkin juttu tuntui ratkaistulta. Kun kukossa sitten kaikeksi onneksi henki pihisi vielä parin päivän kuluttua ja taas oltiin uhkailemassa kaulan katkaisulla, ryhdyimme tumasta toimeen ja miettimään, kuka tarvitsisi kukon ja haluaisi adoptoida sen. Tehtävä tuntui lähes mahdottomalta.

Heureka ja lamppu syttyi ihan äkkiä! Lähetin viestin siskolleni, jonka tyttärellä on kukon ja muutaman kanan lauma. Josko hänellä olisi tilaa vielä yhdelle komealle kiiltävänmustalle sympaattiselle kukolle. Aika kului ja hiekka tiimalasissa hupeni. Mitään tietoa ei kuulunut ja pelkäsin jo pahinta, kunnes puhelin soi ja siskontyttäreni soitti kyselläkseen tilanteesta. Pienen pohdinnan jälkeen, mahtaisiko vieras lauma ottaa uuden tulokkaan siipiensä suojaan, päädyimme siihen tulokseen, että kukko muuttaa ja saisi paikan muiden rescue-lajitoveriensa joukossa, mutta sillä ehdolla, että se ei kieu päivisin kovasti ulkona ollessa, että se sinne sopeutuu, eikä kukaan kiusaa ketään.

Suuri pahvilaatikko kainalossa mieheni, tyttäreni, tyttärenpoikani ja minä lähdimme kukonmuuttopuuhiin. Kovan mekkalan jälkeen kukko oli laatikossaa ja auton takakontissa. Matkan aikana kuului laatikosta ainoastaan  koputtelua. Muuten kukko oli hissuksiin.

Noin tunnin ajomatkan jälkeen olimme perillä, jossa kukkoa odotettiin jo pihalla. Kanalaan oli rakennettu pieni yksiö, jossa henkensä säästänyt kukko asustelisi muutaman päivän ja kaikki saisivat totutella toisiinsa. Kukko siis yksiöönsä. Muu lauma päästettiin sisälle, eikä mitään metakkaa ainakaan silloin syntynyt. Kukko sai uuden kodin ihanan eläinrakkaan perheen luota, jonne tiensä ovat löytäneet myös juuri nuo muut kanat ja kukko, musta kissa ja koira Piearin kautta Kaukasuksilta. Onneksi on näitä ihania eläinrakkaita ihmisiä, joilla on mahdollisuus ottaa hoiviinsa erilaisia eläinparkoja.

Onnellinen loppu traagisesti alkaneelle tarinalle. mutta miten liittyi tuo alkuteksti tähän juttuun? No, minulla on ollut aina tapana pelastaa eläimiä kakenlaisista tilanteista, niin minne tuo ominaisuus katoaisikaan. Lapsena pelastin hiiren, joka ui vesisaavissa ympyrää ilman poispääsyä. Pidin sitä hetken lemmikkinä kallionkolossa. Se puraisi minua peukaloon ja karkasi pikimmiten omille teilleen. Nuorena tanssireissulla siili oli kaupungissa ylittämässä vilkasta katua. Päätin houkutella sen kämmenelle ja kantaa tien yli. Tuo otus ei arvostanut kyllä auttamishaluani ollenkaan, vaan puraisi tosi kovin kämmeeni. Silloin kyllä  siili sai omin avuin jatkaa matkaansa. Hävytön! Kolmelle kissanpennulle ja yhdelle koiranpennulle on myös etsitty koti, auton töytäisemäski joutunut orava löytyi tieltä, toin sen kotiin, mutta hoidosta huolimatta se kuoli ja hyönteisiä pelastan aina sieltä sun täältä. Tuollaista eläinrakkaus on.

Kiitos kukon adoptoineelle perheelle!

Oikein rentouttavaa viikonoppua kaikille! Halit Maija