perjantai 14. lokakuuta 2016

Luokkakokous

Heippa!



Ei, nyt ei ole kyseessä Luokkakokous -elokuva, vaan ihan oma luokkakokouksemme, mutta ennen asiaan menoa pieni prologi.

Rakastan syysaamuja ja niiden hämyistä tunnelmaa. Alkaa olla niin hämärää, että verhoja sivuun vetäessä näkee ikkunasta oman kuvansa. Nyt tekee mieli sytyttää kesän mustikkametsälle tuoksuva kynttilä sulostuttamaan aamua. Keitän kupillisen höyryävää vihreää teetä ja makeutan sen hunajalla, kokoan lautaselle keon hedelmiä, pähkinöitä ja ruisleipää ja nautin. Sillä tavoin päivä lähtee hyvin käyntiin.

Sitten varsinaiseen asiaan. Sain kesällä yllättävän sähköpostin, jossa kutsuttiin meitä 40 vuotta sitten silloisesta Salon Yhteislyseosta ylioppilaiksi päässeitä luokkakokoukseen. Koskaan aikaisemmin meillä ei ole kokousta lakin päähän painamisen jälkeen ollut, tai ainakaan minä en ole saanut kutsua.

Ensin innostuin valtavasti. Kyllä, halusin nähdä ne luokkakaverit, joiden kanssa koulun pulpetteja kulutettiin. Kun varsinainen ilmoittautumispäivä läheni, rupesin empimään. Ilmoittauduin kuitenkin.

Tapaamispaikaksi oli sovittu Salon Torikaffe - kahvila. Mietin, miten ihmeessä tunnen, ketkä ovat entisiä koulukavereitani, sillä ketään en ole näiden kuluneiden 40 vuoden aikana nähnyt. Onneksi oli kehotettu ottamaan ylioppilaslakki mukaan ja pian näkyikin jo pikkuinen joukko yliopppilaslakit kainalossa. Sinne suunnistin.

Löytyi tuttujakin. Osa jopa tutunnäköisiä. Kaikkiaan vuonna 1976 ylioppilaita salon Yhteislyseosta valmistui vajaa 80 ja hiukan alle puolet oli nyt iloittautunut mukaan luokkakokoukseen. Osaa ei kiinnostanut, kun eivät kuitenkaan tuntisi ketään. Siinä sitten tervehdittiin ja esiteltiin itsemme toisillemme ja ihania ahaa-elämyksiä saimme kokea itse kukin.

Kahvittelimme, rupattelimme, kyselimme ja kerroimme kuulumisia. Sitten suunnistimme vanhaan opinahjoomme. Tuossa rakennuksessa, joka on nimeltään Hermannin koulu, toimii nykyään yläaste ja lukiolle on rakennettu uudet tilat.
Koulun pihalla vanha rehtorimme oli vastassa ja toivotti tervetulleiksi halaten meidät tytöt ja kätellen pojat. Kouluun sisään astuttaessa vastaan tuli tuo niin tuttu tuoksu vuosien takaa, mutta jonka vieläkin muistaa. On kuin olisi mennyt ekalle luokalle. Saimme katsella videon koulun historiasta ja kiertelimme koulun tiloissa. Lopuksi tutustuimme koulun yhteydessä sijaitsevaan Itsenäisyyden museoon, jonne meidät johdatti eräs vanha koulun opettaja.

Yksi asia ehkä ylitse kaikkien muiden jäi kaivelemaan mieltäni. Menimme katsomaan vanhaa juhla- ja jumppasaliamme. Monille muistui mieleen ne ei-niin-ihanat jumppa- ja liikuntatunnit. Se, kun puettiin päälle ne siniset jumppapuvut ja se, kun silpattiin ylös köyttä pitkin, toisin sanoen ei silpattu vaan päästiin juuri ja juuri solmun päälle roikkumaan. Telinevoimistelu ja kaikki tuollaiset maagiset ja käsittämättömät asiat, mitä jumppatunneilla tehtiin, kauhistuttivat meitä vielä 40 vuoden jälkeenkin ja aiheuttivat vilunväristyksiä. Eikä yleisurheilu ollut yhtään sen mairitttelevampaa. Opettajalla oli aina kello kädessä ajan ottamista varten tai mittanauha tai jotain muuta, millä MITATTIIN kuinka hyvin liikuntasuorituksesta selviytyi. Liikunnan ilo oli silloin vain haaveunta sellaisille, jotka eivät niin liikunnallisia olleet. Silloin ei tavoitteena ollut esitellä erilaisia liikuntamuotoja, joista jokainen löytäisi sen omansa. Silloin tärkeintä oli mittaaminen.

Oikeastaan en olisi tuosta enää niin murheissani muuten, mutta kun ainakin vielä omien lasteni käydessä koulua oli toiminta aivan samanlaista. Kammo liikuntaa kohtaan jäi niin itselleni kuin tyttärillenikin (urheilullista poikaa asia ei haitannut) pitkälle, pitkälle aikuisikään asti. Kesti kauan, ennekuin tuli halu ottaa liikunta osaksi jokapäiväistä elämää.

Tietääkö joku, ovatko liikuntatunnit edelleen tällaisia? Toivottavsti eivät ole. Tällainen muisto minulle jäi luokkakokouksestamme ja siniseen jumppapukuun pukeutumisesta.

Ihanaa alkavaa syysviikonloppua! Halit Maija

4 kommenttia:

  1. Olipa kiva ja nostalginen postaus! :)
    Mutta ne koulun liikuntatunnit...Niitä en halua edes muistella. :(

    VastaaPoista
  2. Kiitos, Salla <3
    Niin ne liikuntatunnit... Aika monella tuntuu olevan samanlaisia muistoja - valitettavasti :(

    VastaaPoista
  3. No, hulvahtipa juttusi myötä koulun - sama oli minunkin opinahjoni - tunnelma vahvasti mieleen! (Aiai, nyt ei tainnut tulla paras mahdollinen lauserakenne Aino Nummilan mielestä.)
    Tosiaan, tuo mittaaminen ja vertailu voi nujertaa pahemman kerran innostuksen rippeetkin!
    Mutta miten koko luokkakokouksen päällimmäiseksi asiaksi jäi tuo liikunta??? Entä ne entiset luokkakaverit???
    Minäkin olen ollut vain kerran luokkakokouksessa (yo vuodelta -70), ja kyllä se sen yhden kerran mukavalta tuntui mutta tuskin kaipaisin lisää. Sen sijaan olen "löytänyt uudestaan" oppikouluaikaisen parhaan kaverini, joka on kaikki nämä kymmenet vuodet asunut parinkymmenen kilometrin päässä mutta eipä vai ole oltu yhteydessä. Nyt olemme tavanneet muutaman kerran, ja on tuntunut tosi hyvältä, juttua on riittänyt. Miehetkin ovat samanhenkisiä keskenään. Aiomme ottaa kiinni kaikki ne väliin jääneet kymmenet vuodet!

    VastaaPoista
  4. Niin, sanopa se! Kyllä tietysti ne entiset luokkakaveritkin, mutta paras kaverini ei ollut paikalla, sillä hänen yhteystietojaan ei ollut kellään. Harmi, sillä ehkä silloin tuo liikunta olisikin jäänyt edes hiukan taka-alalle.
    Ihanaa, kun olet uudelleen löytänyt parhaan luokkakaverisi, vaikka nyt välivuosia on jokunkin verran ollut :) Tuollaista se voi parhaimmillaan olla, tuo luokkakokous. Terveisiä paljon hänelle :)

    VastaaPoista