Toipilaan päiväkirja, viimeinen osa, osa XII - Ohi on!

Ciao, ystävät!

Taas leivoset ilmassa leikkiä lyö, kevätvirsiä viidakko kaikaa. Suli hanget ja ...

Usein tunnun yhdistävän jonkun tapahtuman johonkin tiettyyn lauluun. Niin tapahtui taas tänäänkin, kun mukavassa, vaikkakin hiukan tuulisessa kevätsäässä lähdin kävelemään töihin.

Nyt kirjoitan, ainakin toistaiseksi, viimeistä osaa toipilaan päiväkirjaan. Onhan sitä jo kirjoitettukin. Eilen oli viimeinen käynti fysioterapiassa. Fysioterapeuttini oli hiukan hämmästynyt, että olin jo kuntoutunut niin hyvin. Käteni saavutti kaikki normaaleiksi luokiteltavat liikeradat ja nyt jatkossa on vain itsekseen vielä jatkettava jumpaa lihasvoiman ja lisänotkeuden saavuttamiseksi. Olin kuulemma tehnyt tunnollisesti kaikki harjoitteet, mutta niinhän se on tehtäväkin, jos aikoo tervehtyä. Ei kukaan toinen voi tehdä jumppaliikkeitä minun puolestani. En ole halunnut huijata itseäni, enkä ole myöskään jumpannut fysioterapeuttia varten, vaan omaksi parhaakseni. Toipilasaikani on nyt ohi. Jäin miettimään, miten nopesti kaikki oikein muuttui, kun kuntoutus aloitettiin. Aluksi ei käsi taipunut kasvojen pesuunkaan ja nyt teen jo oikeastaan kaikkea.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kaatumisen jälkeen menin kävellen töihin. Samainen reppu, joka oli selässäni onnettomuuden sattuessa oli nyt kaivettava esille. Hiukan outoja tunteita se herätti. Hihnojen soljetkin olivat vielä auki, kun reppu otetittiin selästä pois ennen ambulanssiin menoa. Mutta reppu selkään ja matkaan. Jouduin tietysti ohittamaan myös onnettomuuspaikan ja mietin, uskallanko siitä kävellä, mutta ohi pääsin ja ensi kerralla on varmaan jo helpompaa.

Vielä en uskaltautunut kokelemaan sauvakävelyä, mutta kyllä sekin aika varmaan pian tulee. Kävellessä tarkkailin kevään merkkejä ja kyllähän niitä jo on. Lapsuudesta asti on kevääseeni aina kuulunut puron solina. Ihan kauhean kummoista puroa työmatkani varrella ei ole, mutta kuitenkin jokinlainen, että hiukan pääsee tunnelmaan. Kovin on maisema vielä väriltään ankea.

Leivosen laulu on myös yksi takuuvarma kevään tuoja. Vielä kylvömiestä odottavien peltojen yläpuolella kuului iloinen viserrys, kun kiurut kohosivat yhä ylemmäs ja suunnittelivat pesäpaikkojaan.

Mikä sen varmemmin kuuluu kevääseen kuin roskatut tienpientareet, vaikkei se mikään mukava juttu olekaan. Kyllä saisivat roskaajat hävetä, kun eivät omia jätteitään voi autossa seuraavaan roskikseen saakka pitää.

Leskenlehdet ovat tietysti ne kevään ensimmäiset kukka-airuet. Pilvisen sään johdosta suurin osa niistä oli vetäytynyt nuppuun ja vain kaikkein rohkeimmat uskaltautuivat näyttämään keltaiset naamansa. Jos tuuli olisi puhaltanut hiukan voimakkaammin pilviä matkoihinsa, olisi nyt ujosti pilviverhon takaa paistanut aurinko päässyt loistamaan täydeltä terältä.

Kevätsiivouksen aika näkyy roskisten ympäristössä. Patjasta nukenrattaisiin ja kaikkea siltä väliltä.

Iloista kevätmieltä, ystävät ja nautitaan viikonlopusta! Halit Maija