Kun sä kuulet kurjen äänen ...
Kuulaana syyspäivänä haravoin pihaa, kerään omenoita ja havahdun taivaalta kaikuviin kirkkaisiin trumpettiääniin. Keskeytän työni ja tähyän taivaalle. Kurkiaura kiertelee kotikontuni yllä huudellen kutsuvasti kaikkia mukaan muuttomatkalle. Eri puolilta saapuu pienempiä auroja tai vain yksittäisiä perheitä liittyen suureen joukkoon. Huutelevat toisilleen kutsuhuutoja, mutta varmasti myös meille, tänne jääville, viestin: "Hyvästi jääkää nyt hyvät ystävät. Maille vierahille taas kurjet lähtevät. Mutta kun kevät jälleen koittaa, ei paluutamme tänne Pohjolan maille estä mikään. Me tulemme taas. Nähdään!" Iho nousee kananlihalle ja haikeus valtaa mielen. Kylmä jo kipristelee hiukan sormissa ja varpaissa. Tekisikö minunkin mieleni lähteä talvea pakoon etelänmaille? Pakata asuntoauto ja liittyä Rutusakin joukkoon (= asuntovaunillaan ja -autoillaan etelään talvenviettoon lähtevät suomalaiset). Tartun haravanvarteen ja jatkan työtäni. Ei, minun siteeni tähän maahan ovat vahvat ja juureni olen tänne upottanut. Ehkä joskus - ei tiedä.
Viimeeksi mökiltä palatessamme näimme tien vieressä viljapellossa kurkiperheen, joka oli tankkaamassa matkaevästä tulevia koettelemuksia varten. Nelihenkisen perheen pienokaisilla olivat vielä päät aivan harmaat. Vielä oli kasvu kesken ja kohta jo oli lähdettävä voimia koettelevalle muuttomatkalle. Hyvää matkaa heille!
Mutta nyt lähdetään metsäretkelle! Tervetuloa mukaan! Loppukesä ja syksy ovat ihanaa aikaa kulkea metsässä. Parast´aikaa vietämme metsänomistajien viikkoa, joten tämä metsäaihe, joka on niin olennainen osa maatamme, oli nyt sopiva ottaa esille. Itsekin omistan pienen metsätilan, joka ennen kuului vanhemmilleni ja sitä ennen osittain isovanhemmilleni. Tuohon metsään minulla on siis erityinen tunneside. Mutta on metsä minulle muutenkin rakas paikka. Niin usein olen lapsena vienyt isälle mtsäsavottaan kahvia, hiihtänyt, luistellut metsälammella, käynyt sienessä, vienyt hevosen metsälaitumelle, poiminut mustikoita (me lapset poimimme aina ensin pienempään ja kaadoimme sitten isompaan) ja puolukoita, kulkenut polkua pitkin metsälammelle uimaan. Silloin lapsuudessa metsä oli itsestään selvyys ja kuuli jokapäiväiseen elämään, eikä asiaa sen kummemmin miettinyt, miten onnekas oli, kun siellä sai liikkua.
Edellisessä kappaleessa tuli esille mahdllisuudet metsän käyttöön yksilötasolla. Laajemmalti ajatellen metsillä on Suomen taloudelle todella suuri merkitys ja vielä laajemmalti mietittynä maamme metsät ovat maailman hiilinieluja. Harvoin tällaisia tulee ajateltua, kun metsässä kulkee. Ottaa sienikorin käteen ja lähtee kanttarellimetsälle. Saa mennä, kulkea ja käyttää hyödyksi. Meidän aivan erityinen jokamiehenoikeutemme antaa sille luvan. Saa mennä ja kulkea ja tuntea, kuinka stressi vähenee, syke ja verenpaine laskevat ja mieli kevenee. Kaikki tämä ihan tieteellisestikin tutkittua. Voisi jopa sanoa, että metsämme ovat maailman suurin huvipuisto.
Eri vuodenaikoina metsä on hyvin erilainen. Keväällä linnut konsertoivat vimmatusti kilpaa toistensa kanssa lähes korvia vihlovasti, vuokot ojentelevat ujoina päitään, alkaa jo käkikin kukkua tyynenä kevätiltana. Kesällä kaikki on kasvanut jo täyteen rehevyyteensä. On hyttysiä ja ehkä kuumakin ensimmäisellä mustikkametsäretkellä. Syksyllä metsä hiljenee, sieraimissa kostea sammal tuoksuu aivan erityisen voimakkaasti. Talvella metsässä on hiljaista, voi nähdä jänön jäljet, ehkä oravan raksuttavan puussa, ehkä hiihtäjän.
En osaa pelätä mitään metsässä. Niin paitsi, jollei käärmeitä oteta huomioon. Ainakaan minua ei vielä ole kontio kävellyt vastaan.
Haluan tutustuttaa myös lapsenlapsemme meidän iki-ihaniin metsiimme. Totuttaa heidät kulkemaan siellä. Hakemaan käpylehmäaineksia, poimimaan mustikoita suoraan suuhun ja kunnioittamaan tätä maamme omaleimaista ihanuutta.
Mennään kaikki metsäretkelle!
Rakkaudella Maija
