Leikkasin pienen palan nurmikkoa vointini mukaan nyt aamulla, kun pihallamme oli vielä varjoisaa ja hiukan viileämpää. Välillä istahdin juomatauolle ja ihailemaan tätä Suomen kesää. Vedin sieraimiini aimo annoksen heinäpellontuoksua. Onneksi hajuaisti alkaa palailla. Pihalla kukkivat jo ensimmäiset pensasruusut ja levittävät ympärilleen hunajantuoksua.
Tuoksut tuovat mukanaan muistot lapsuuden heinäpelloilta. Silloin ilma oli sakeanaan kaadetun heinän ja erilaisten kukkien ja hevosen tuoksua. Silloin pellolla oli aina aurinkoista ja kuumaa. Heinäpoutaa, tottakai. Paarmat, kärpäset ja hyttyset häärivät ympärillä kiusaa tehden. Silloin ei ainakaan itikoista ollut pulaa. Ja porukkaa oli myös paljon. Väkeä tarvittiin, että heinä saatiin tehtyä. Oma perhe, naapureita, sukulaisia. Hauskaa yhdessätekemistä.
Mutta tuli heinähelteellä usein myös kova ukonilma. Silloin lähdettiin kiireellä pellolta pois ja hevonen piti saada suojaan. Minun hevoseni - se Suomenhevonen.
Ukkosen jälkeen paistoi jälleen aurinko ja sateen kosteuden hiukan vetäydyttyä palattiin taas pellolle.
Juomana heinäpellolla oli aina äidin tekemää kotikaljaa. Kyllä sillä jano sammui heinälaposten suloisessa varjossa. Ja se heinäpeltopäivien ruoka, se se vasta herkkua oli! Äiti oli tehnyt lihapullakastiketta uusien perunoiden seuraksi ja salaattina oli aina isoäidinsalaatti, jossa oli paljon kananmunia ja kermaa.
Voi noita lapsuusmuistoja! Oikein kipeää tekee, kun niitä muistelee. Ja voi tätä Suomen suven suloisuutta!
Oletko sinä päässyt joskus heinäpellolle laittamaan heinää seipäälle? Meillä Kiskossa se oli lapottamista. Tunnetko sitä sanaa?
Mukavaa hellepäivää sinulle ❤️ Maija
