maanantai 30. toukokuuta 2016

Maamies peltoon pehmeään kyntää, kylvää siementään - Oi ihana toukokuu

Heissan!

Voi tuo ihana toukokuu alkaa kohta olla enää muisto vain. Vaikka kaikin herkistynein aistein olen siitä yrittänyt nauttia, sitä makustella ja viipyillä sen tunnelmissa, tuntuu, etten vieläkään ole saanut kyllikseni. Puiden ja pensaiden silmut, jotka juuri vielä malttamattomina odottivat puhkeamistaan, ovat nyt jo kasvaneet suuriksi lehdiksi. Aina uudet ja uudet kukkalajikkeet ovat ilahduttaneet aukeamisellaan kukin vuorollaan vuokot, kielot, omenapuut, kirsikat, syreenit. Voi sitä tuoksujen sinfoniaa, joka myöhäisenä tyynenä toukokuun iltana valtaa tienoon kielomeren äärellä, sireenipensaan juurella tai istuessa omenapuun alla. Tätä olen koittanut tallentaa tuoksumuistiin ja näkömuistiin syksyn ja talven varalle. Tätä olen odottanut.

Poikkeuksellisen lämmin toukokuu on vauhdittanut luonnon puhkeamista kukkaan ja lyhentänyt myös kukinta-aikaa. Vaikka kuinka yrittää hidastaa pyörän pyörimistä, aika etenee omalla vauhdillaan tasaiseen tahtiin ja huomaa, että kevään hetket ovat niin ohikiitäviä. Ehkä juuri siksi niin, niin suloisia. Millään, ei millään noista hetkistä raaskisi luopua.



Eräs minulle hyvin tärkeä ja yksi vuoden kohokohdista on kylvöaika. Maatalon tyttärenä nuo keväiset kylvöajat muistuvat mieleeni, kun pappan kanssa hevospelillä tai traktorin kanssa lapsena pellolla häärin. Niin syvällä maatilamme pellon mullassa ja kotimetsiemme juurakoissa juureni ovat, että kerrassaan huumaannun, kun keväällä maamiehet traktoreineen pelloilla maata muokkaavat ja jyvät kylvävät. Voimakas muhevan mullan tuoksu täyttää tienoot ja tunkeutuu sieraimiin. Tuo on yksi niistä hetkistä, jota aina odotan.  Tunnelmallista ja niin kodikasta. Onko mitään kauniinpaa, kuin vastakylvetty pelto. Se odotus ja toivo uudesta sadosta on jotakin hyvin herkkää ja ihmeellistä. Tuota iloa olen nyt yrittänyt jakaa tyttärenpoikamme kanssa, että kaupunkilaislapsellekin maaseudun elämä tulisi tutuksi.

Lempipaikkani on nyt parin viimeviikon ajan ollut istua vaahtona kukkivan omenapuun alla, jonne olen kantanut pienen pöydä ja kaksi tuolia. Niin mainio paikka pitää pieni tauko pihatöiden lomassa. Siinä istuessa muistuu mieleen omenankukkien terälehtien varistessa maahan, miten muutama vuosi sitten pieni oravanpoika tuli viereeni pyykkejä kuivumaan laittaessani ja söi noita terälehtiä hyvällä halulla. Eikö hän silloin  vielä tiennyt, etteivät omenankukat ole oravien ruokaa, vai kuuluvatko ne sittenkin heidän ruokalistalleen kunhan kohdalle osuvat?

Viime viikolla kuului myös tämän kesän ensimäinen kaukainen ukkosen kumu. Tuollaisen kaukaisen jylinän kuullessani muistan aina, miten äitini on kertonut hänen mummullaan ollen tapana sanoa kaukaisen ukkosenjyrinän kuulostavan juhlalliselta.

Kuvia on tällä kertaa harmittavan vähän. Sain äitienpäivälahjaksi uuden kameran, enkä osaa sitä vieläkään käyttää, joten kuvat ovat kamerassa, eivätkä suostu sieltä ulos tulemaan. Ehkä sitten joskus.

Tällaista tänään. Nyt pyykkien ja pihatöiden komppuun.

Aurinkoisia ja helteisiä toukokuun viimeisiä päiviä ja ihanaa alkavaa kesää! Toivottelee Maija


5 kommenttia:

  1. Toukokuu on kyllä niin ihana - taitaa olla ihanin kaikista, varsinkin, jos on tällainen, mistä tänä vuonna olemme saaneet nauttia! :)
    Samaa olen kyllä viime päivinä havahtunut pohtimaan, että aivan liian pian tämä kaikki on taas ohi. Tajusin sen toden teolla eilen, kun huomasin, että ikkunastamme näkyvän puu (lehmuksen?) kukat ovat jo kamalan ruskeita!

    VastaaPoista
  2. Aivan samoin viikonloppuna minäkin sen tajusin, ettei toukokuu olekaan ikuinen. Harmi, mutta onhan edessä koko kesä :-)

    VastaaPoista
  3. Kiitos, sysseli, ihanista tunnelmista ja lapsuusmuistoista kaikilla aisteilla. Totta totta, kevään vaaleanvehreys on jo aika paljon muuttunut syvemmäksi kesän vehreydeksi. Ja tienvarret juhlistavat kulkijan matkaa metsäkurjenpolven, niittyleinikin ja koiranputken ihanalla väriyhdistelmällä. :)

    VastaaPoista