maanantai 16. toukokuuta 2016

Suru



Suru tulee, kun on surun aika.
Se tulee vieraisille pyytämättä, kutsumatta, omia aikojaan.
Joskus täysin yllätyksenä, joskus sitä tietää odottaa ja sen pelkää tulevan, mutta silti se yllättää.
Se yllättää.
Se ottaa itsevaltiaasti itselleen ihan oman ajan.
Se kolahtaa tajuntaan ja iskee sydämeen, mutta sen iskun voimasta huolimatta on silti elettävä, on oltava, on jaksettava, vaikka voimat ovat poissa ja tuntuu lyyhistyvän.
Kukaan ei surun taakkaa pysty harteilta pois ottamaan, vaikka läheiset osaa ottavatkin.
Ehkä se helpottaa.
Läheisten ja ystävien tuki.
Suru saapuu kunniavieraaksi.
Sitä on kohdeltava arvokkaasti ja kunnioittavasti.
Kuljemme hiljaa, puhumme hiljaa.
Kokoonnumme yhteen ja käperrymme toisiimme turvaa ja lohtua hakien.
Arkiset asiat unohtuvat.
Kotona tuoksuvat valkoiset kukat.

Suru on kuin mustaa pitsinauhaa.
Tummuus sen väri ja pitsikuviot kauniita ja niin herkkiä muistoja.
Muistutus siitä, että joskus vielä pitsin läpi loistavat valonsäteet ja elämä jatkuu.

Aikaisin lauantaiaamuna saimme suruviestin. Rakas läheisemme oli nukkunut pois.



Terveisin Maija

4 kommenttia:

  1. Todella kaunis ja koskettava kirjoitus, kiitos siitä! <3

    VastaaPoista
  2. Niin... Miten koskettavasti osaatkin sen sanoilla ilmaista... Tosi tärkeää surutyötä.Ja: joka kerta, kun surusta puhuu, se murenee hiukan.
    Voimia teille koko perheelle.

    VastaaPoista