Jos katsoo ulos ikkunasta täällä Turun tienoilla, voisi joku äkkiseltään kuvata säätä aika rumaksi ja maisemaa vallan lohduttomaksi laskiaistiistain talvimaisemaksi. Mutta, minun sydämessäni paistaa nyt aurinko.
Aiemmissa päiväkirjapostauksissani olen jo maininnut, että tällä viikolla on edessä reissu TYKS:aan kontrolliröntgeniiin. Katsotaan, miten olkapää on paikoillaan ja ennen kaikkea, ettei murtunut olkaluunpala vaan ole lähtenyt vaellukselle jonnekin eitoivottuun suuntaan. Onneksi mieheni ehti jo heti tänään tuomaan minut sairaalaan, ettei tarvinnut jännittää huomiseen asti. Huonosti nukutun yön jälkeen - olin nähnyt panajaisunia - laittauduimme heti aamulla matkaan. Muutaman päivän jo olin mettinyt, mitä ihmettä saan päälleni puetuksi niin, että voi ihmisten ilmoille lähteä. Yhdessä miehen avustamana saimme minut puettua mahdollisimman joustavaan toppiin, neuletakkiin (käsi vain toisessa hihassa) ja housuihin, joista selviydyn itse, jos miehen onkin lähdettävä töihin, ennen kuin pääsen pois (jos päivystyksessä olisi ollut kova ruuhka). Kaikki vaihtoehdot oli mietittävä tarkkaan. Takki päälle, niin mikä takki, mikä ei ole niin liukas, että pysyy toisella olkapäällä? No, sopiva takki löytyi.
Sitten ulos. Mikä ihana raikkaus, mikä ihana tunne kävellä ulkona. Mutta miten uskallan? Ikkunasta olen ihmeissäni katsellut. miten ihmiset uskaltavat kävellä ulkona ihan noin vain. Askel toisensa perään, reippaasti. Liekö minussa enää ikinä potentiaalia tuollaiseen kävelyyn? Kynnys nousee korkeaksi. Autoon pääsin hyvin, sillä koko pihamme on jo sula. Sairaalan pihalle päästyämme odottelen autossa, kun mies käy maksamassa parkkimaksun. Suu vetäytyy hymyyn, kun yksi toisensa jälkeen kävelee reippaasti auton ohitse. Vau! Nuo kaikki uskaltavat! Ja hetken kuluttua uskallan minäkin. Muiden mukana. Vain pieni varoittava ääni takaraivossa. Varo, varo nyt kuitenkin!
Kirjautuminen sisään sairaalaan, odottelua, kuvaus, odottelua, lääkärin vastaanotto. Olkapää on hyvin pakoillaan ja se luunpala on vaeltamassa oikeaan suuntaan, omaan koloonsa, kertoo nuori, ystävällinen naislääkäri. Leikkausta ei tarvita. Kiitos tästä tiedosta!
Ajelemme kotiin päin, käymme kahvilla. Sydämessäni paistaa nyt todellakin aurinko huolimatta siitä, että sataa vettä, tuulee kovaa, lähipelto on muuttunut järveksi, ojat ovat täynnä vettä, kaupunkimme halki virtaava joki on ääriään myöten täynnä, kengänkorko uppoaa litimärkään maahan autosta ulos astuessa. Silti sydämeni on auringonpaistetta täynnä!
Sisiliassa, Italiassa paistaa usein aurinko, palataan vielä viime syksyn matkakuviimme sieltä. (Kaikki kuvat Sisilia, Italia)
Auringonpaistetta teidänkin päiväänne, ystävät! t.Maija
