Toipilaan päiväkirja, osa IX - Hiihtolomaviikon tapahtumia ja tunnelmia

Sunnuntaitervehdys, ystävät!

Olipa kerrassaan suloista herätä tähän auringonpaisteiseen aamuun. Verkkaista loikoilua, hitaita aamupuuhia ja lokoisaa aamiaista auringon loistaessa sinikirkkaalla taivaalla. Kyllä auringolla on ihmeellinen voima ihmisen mieleen.

Täällä eteläisessä Suomessa on vietetty hiihtolomaa tällä viikolla. Mekin olemme päässeet hiihtolomatunnelmiin päiväkodista hiihtolomaa viettävän kolmivuotiaan lapsenlapsemme kanssa.

Viikon ensimmäinen päivä sujui, kuten maanantait aina, paperitöitä tehden ja silloin vielä täysin yksikätisenä noihin hommiin kului hyvän osaa päivästä. Mutta sainpa kuitenkin taas kerran nekin tehtyä. Tuo on nyt sairaslomalla ollessani ollut ainoa työjuttu, minkä olen koko ajan pystynyt tekemään. Onneksi, sillä siihen olisikin ollut hankalaa neuvoa ketään muuta paperit kun ovat aivan minun omia juttujani. Työvaatteiden silitys kuuluu myös maanantaille ja siitäkin olen selviytynyt.

Tiistaiaamuna oli vuorossa ensimmäinen käynti fysioterapeutin luona TYKS:ssa. Nyt pääsin eroon käden kantositeestä ja kättä ruvettiin kuntouttamaan erilasia jumppaliikkeitä tehden. Neljä erilaista liikettä sain kotitehtäväksi tehdä useamman kerran päivässä. Tuntui, että urakkaa on melkoisesti ennen kuin käsi toimii normaalisti. Mutta voi sitä vapaudentunnetta, kun vastaanotolta kävelin ulos käsi heiluen niin kuin muillakin ihmisillä. Olin vapaa kuin taivaan lintu. Miten olo olikin tuntunut kahlehditulta, mutta toisaalta samalla myös turvalliselta. Kun välillä olin kättä ja niskaa leputellut, tuntui turvalliselta laittaa käsi takasin siteeseen ja vetäytyä itse kuin kilpikonna kuorensa suojiin.

Sain myös luvan käyttää kättä hiukan syömisessä ja pikkuisen avustaa toista kättä tietyissä tilanteissa. Taas kerran ihmetyttää ihmisen luonne ja mieli. Ensin en osannut yhdellä kädellä tehdä mitään ja nyt kun on hiukan lupa käyttää molempia käsiä, en osaakaan tehdä kahdella kädellä mitään, vaan roikotan sitä vain niin kuin kuollutta lahnaa, kuten tyttäreni sanoi. Aamuisin varsinkaan en osannut ottaa toista kättä ollenkaan juttuihin mukaan. Illat sitten olivat jo parempia. Apua! Täytyykö ihmisen aina olla vastarannankiiski. Mutta toisaalta, kai se on sitä ihmeellistä sopeutumista, mihin ihminen on luotu. Ei kai muuten kestäisi kaikkia suruja, murheita, muutoksia ja pettymyksiä, ellei olisi soputuvainen.

Tiistaina ja keskiviikkona minulla oli työ, jossa tunsin itseni tarpeelliseksi. Työskentelin puhelinmyyjänä. Mikä työ sen paremmin lähes yksikätiselle sopisikaan. Lupauduin ajankulukseni myymään ilmoitustilaa paikkakuntamme yrityksille paikalliseen palveluoppaaseen, jonka yrittäjät ja kaupunki yhdessä toimittavat.

Keskiviikkona miehen tultua kotiin töistä olimme luvanneet lapsenlapsellemme viedä hänet Saloon leikkipaikka Namilaan. Matkaan lähdettiin mieli täynnä intoa ja odotusta. Kaksi ja puolituntinen vilahti kuin siivillä pikkuisen juostessa liukumäestä toiseen, kiipeillessä ja laskiessa hiki päässä. Tämä oli meille isovanhemmille aivan uusi kokemus, sllä omien lasten ollessa pieniä ei tuollaisia paikkoja ollut. Aluksi jännitin ja pelkäsinkin, miten reissumme onnistuu, mutta rohkeasti, reippaasti ja todella nätisti vahdittavamme siellä leikki. Ktiin lähtiessä Hesburgerin kautta vielä kurvaus ja sitten jo painuivatkin pikkuisen silmät väsymyksestä kiinni. Päivä oli kaiketi ollut onnistunut.

Hiihtolomalla oleva poikamme lähti kanssani torstaina tervehtimään äitiäni. Meillä olikin oikein mukava reissu. En ollut moneen viikkoon ollut äitni luona, kun en vielä pidempiä matkoja tämän käteni kanssa autossa ollut pystynyt istumaan. Samaisena aamuna oli juuri ollut tuo arvokuljetusauton ryöstöyritys ja koska kyseinen paikka sijaitsi vain noin kymmenen kilometrin päässä lapsuudenkodistani, oli tunnelma hiukan jännittyneen kummallinen ja keskustelimme pitkään äitini kanssa tästä asiasta. Muistutin kovasti pitämään oven lukossa ja olla avaamatta ovea, ellei tiedä, kuka oven takana on. Nykyään vanhusten luokse kun pyrkii niin monenlaista kulkijaa.

Perjantaiksi olimme suunnitelleet, että me isovanhemmat viemme lapsenlapsemme pulkkamäkeen, kun täällä meilläkin nyt on ollut oikein kiva luminen talvilomasää. Termospulloon keitettiin kaakao ja lisäksi reppuun pakattiin voileivät, makkarat ja kuksat. Rattikelkka viuhui mäkeä alas ja sitä raahattiin mäkeä ylös aina uudestaan ja uudestaan. Aurinko paistoi ja olosuhteet talviseen ulkoiluun olivat mitä mainioimmat. Vaari vahti alhaalla, ettei kelkka luisu liian lähelle puroa ja minä autoin kelkan vedossa ylös mäkeä ja lähetin laskijan matkaan. Liikuntaa saimme kaikki. Mäkeä laskettiin niin kauan, että veriappelsiininpunainen aurinko jo painui mailleen.

Lähdimme makkaranpaistoon. Hämärässä nuotion loisteessa oli mukava paistaa makkaraa ja syödä eväät. Mäenlaskusta väsyneelle ulkoilijalle ne maistuivatkin hyvin. Niin väsyneeksi olimme pojan uuvuttaneet, että hän kotimatkalla nukahti ja kotona painui suoraan nukkumaan nukkuen pitkälle aamuun asti. <3

Lauantainakin aurinko paistoi niin keväisesti, että nyt, kun olen saanut lenkkeilyluvan, lähdimme pikkuiselle kävelylenkille mieheni kanssa. Hissuksiin käveltiin ja voi miten hyvää käden vapaana heluttelu kävellessä tekikään. Maljakkoon napsmme myös koivunoksia jospa niistä jo pian puhkeaa hiirenkorvia. Noista oksista olin haaveillut jo pitkään. Kävin myös lankaostoksilla ja rupesin virkkaamaan isöäidinneliöistä peittoa. Yksi pala on jo tehty, kun vain hiukan saan kerralla tehdä käsitöitä.

Tänäänkin olisi tarkoitus hakea meille mäenlaskija nyt, kun jo keväisesti lämmittävä aurinko jälleen paistaa. Käden treeniliikkeitä olen tehnyt niin ahkerasti, että toisella kädellä nostaen käsi nousee jo lähes ylös asti. Sukat ja housut saan nyt jo melkein kokonaan puettua kahdella kädellä ja puseron saan päälleni nyt ihan itse. Kirjaakin pystyn pitelemään kahdella kädellä. Vauhdilla on toipuminen edennyt.

Susloisensuloista sunnuntaita :) Halit Maija

Toipilaan päiväkirja, osa V - rentoa perjantai-iltaa ja fysioterapiaa

Heissan hei!

Viikonloppu alkaa ja rentoa perjantai-iltaa vietetään tuulen huminaa kuunnellen ja lumihiutaleiden tanssia katsellen. Talvi on saatu takaisin ja ihanaa onkin, kun taas on maa valkeana. Kiva on siis sitä ikkunasta katsella.

Toipuminen sujuu hyvää vauhtia ja myös fysioterapiaa on jo aloitettu. Puhelimitse ja netistä sain ohjeet ja neuvot ensimmäisiin "treeneihin". Yksinäni en niitä uskaltautunut alottelemaan, vaan pyysin tuekseni miniämme. Oli turvallista tehdä, kun ammattilainen oli vieressä katsomassa, että liikkeet tuli oikein tehtyä.

Nyt saan jo ottaa käden pois kantositeestä ja suoristaa kyynärpään. Voi autuutta! Runsaan viikon jälkeen oikaiseminen ei ihan heti tuntunut kovin mukavalta, mutta kun olin muutaman kerran kättä koukistanut ja ojentanut, oli olo taivaallinen. Luulin nimitäin jo, että käteni on liimautunut vartalooni kiinni ikuisiksi ajoiksi. Äkkiähän sitä ihminen tottuu.

Saan myös kiertää rannetta kämmen ylös ja alas päin, koukistaa rannetta ja tietysti sormia on saanut ja pitänytkin koko ajan liikutella. Lisäksi vielä viedään lapaluita yhteen ja hartioita korviin ja rentoutetaan. Ensimmäisen kerran nämä tehtyäni alkoi ylävartalossa tuntua kummaa kihelmöintiä, kun veri ja nesteet lähtivät liikkeelle. Outo tunne! Lisäksi on vielä inhokki käden heiluriliike, jota pelkään ja olen sitä vasta vähän ja suurella varovaisuudella tehnyt. Pelkään niin kovin, että olkapää yksinkertaisesti tipahtaa paikoiltaan.

Näitä kaikkia on tehtävä monta kertaa päivässä, joten kaiken muun hitaan tekemisen lisäksi tämä ja päiväni onkin täynnä puuhaa.

Iloista oli tänään myös se, kun rakas veli tuli puolisoineen tervehtimään kauniita keltaisia tulppaaneita kainalossa. Kevään väri piristää niin mukavasti.

Iloista viikonlopunalkua! t.Maija

Toipilaan päiväkirja, osa III - maailmaan avaraan

Hellurei oikein ISOLLA hoolla!

Jos katsoo ulos ikkunasta täällä Turun tienoilla, voisi joku äkkiseltään kuvata säätä aika rumaksi ja maisemaa vallan lohduttomaksi laskiaistiistain talvimaisemaksi. Mutta, minun sydämessäni paistaa nyt aurinko.

Aiemmissa päiväkirjapostauksissani olen jo maininnut, että tällä viikolla on edessä reissu TYKS:aan kontrolliröntgeniiin. Katsotaan, miten olkapää on paikoillaan ja ennen kaikkea, ettei murtunut olkaluunpala vaan ole lähtenyt vaellukselle jonnekin eitoivottuun suuntaan. Onneksi mieheni ehti jo heti tänään tuomaan minut sairaalaan, ettei tarvinnut jännittää huomiseen asti. Huonosti nukutun yön jälkeen - olin nähnyt panajaisunia - laittauduimme heti aamulla matkaan. Muutaman päivän jo olin mettinyt, mitä ihmettä saan päälleni puetuksi niin, että voi ihmisten ilmoille lähteä. Yhdessä miehen avustamana saimme minut puettua mahdollisimman joustavaan toppiin, neuletakkiin (käsi vain toisessa hihassa) ja housuihin, joista selviydyn itse, jos miehen onkin lähdettävä töihin, ennen kuin pääsen pois (jos päivystyksessä olisi ollut kova ruuhka). Kaikki vaihtoehdot oli mietittävä tarkkaan. Takki päälle, niin mikä takki, mikä ei ole niin liukas, että pysyy toisella olkapäällä? No, sopiva takki löytyi.

Sitten ulos. Mikä ihana raikkaus, mikä ihana tunne kävellä ulkona. Mutta miten uskallan? Ikkunasta olen ihmeissäni katsellut. miten ihmiset uskaltavat kävellä ulkona ihan noin vain. Askel toisensa perään, reippaasti. Liekö minussa enää ikinä potentiaalia tuollaiseen kävelyyn? Kynnys nousee korkeaksi. Autoon pääsin hyvin, sillä koko pihamme on jo sula. Sairaalan pihalle päästyämme odottelen autossa, kun mies käy maksamassa parkkimaksun. Suu vetäytyy hymyyn, kun yksi toisensa jälkeen kävelee reippaasti auton ohitse. Vau! Nuo kaikki uskaltavat! Ja hetken kuluttua uskallan minäkin. Muiden mukana. Vain pieni varoittava ääni takaraivossa. Varo, varo nyt kuitenkin!

Kirjautuminen sisään sairaalaan, odottelua, kuvaus, odottelua, lääkärin vastaanotto. Olkapää on hyvin pakoillaan ja se luunpala on vaeltamassa oikeaan suuntaan, omaan koloonsa, kertoo nuori, ystävällinen naislääkäri. Leikkausta ei tarvita. Kiitos tästä tiedosta!

Ajelemme kotiin päin, käymme kahvilla. Sydämessäni paistaa nyt todellakin aurinko huolimatta siitä, että sataa vettä, tuulee kovaa, lähipelto on muuttunut järveksi, ojat ovat täynnä vettä, kaupunkimme halki virtaava joki on ääriään myöten täynnä, kengänkorko uppoaa litimärkään maahan autosta ulos astuessa. Silti sydämeni on auringonpaistetta täynnä!

Sisiliassa, Italiassa paistaa usein aurinko, palataan vielä viime syksyn matkakuviimme sieltä. (Kaikki kuvat Sisilia, Italia)

Auringonpaistetta teidänkin päiväänne, ystävät! t.Maija

Hups! - ja kaikki on toisin

Keskiviikkopäivän tervehdys!

Hups - ja kaikki on toisin. Niin siinä voi käydä. Yhdessä sadasosa sekunnissa tuikitavallinen maanantaipäivä vaihtuu ambulanssiin ja ensiavun kirkkaisiin valoihin.

Työvaatteita täynnä oleva reppu selässä lähdin kävellen töihin. Oli satanut lunta ja tiet oli aurattu. Nautin valkoisesta maisemasta, viimasta, joka pyyhki kavojani, tien varren koivuista tuulen irrottamista pienistä jääkiteistä, jotka iskeytyivät kasvoihini, nautin tuosta kunnollisesta talvisäästä. Reippaasti astelin, liukkautta kuitenkin varoen. Rautatiesillalla ja peltoaukealla oli jo pakastanut, muuten oli vielä nuoskalunta. Liukkaalta ei tuntunut, ei normaalia talvikeliä liukkaammalta. Olin jo ylittänyt reilusti matkan puolen välin. Pikkuisen töppärän nousu ja kuin huomaamatta jalkani alla on traktorin sileäksi auraama kävelytienpinta.

Silloin tapahtui se, mitä ei koskaan halua kenenkään näkevän. Monta kevätjuhlaliikettä tasapainon säilyttämiseksi, mutta turhaan, sillä rikkana rokassa oli vielä painava vaatereppu. Naamalleen maahan. Otsa, nenä, hampaat, käsi, olkapää. Vain Luoja yksin tietää, mitkä kaikki paikat ottivat osumaa. Ensimmäisenä ajatuksena nousta tietysti nopeasti ylös. Vaan eipä onnistunut. Hirvittävä vihlova kipu iski käteeni. Se iski niin, että polvilleni jäin maahan kyyhöttämään ja oli annettava periksi. JOS joku näki, nähköön. Millään ei nyt tässä vaiheessa enää ollut väliä. Maassa olin ja siinä pysyisin, kunnes joku minut siitä ylös nostaisi.

Onnekseni puhelimeni löytyi maasta. Olin kai sen ehtinyt kaivaa taskusta, kun se soi. Näin, että poikani soittaa. Puhelin soi ja soi. Lopulta sain vastattua. Kylmin, märin, tärisevin, kohmeisin sormin ei kosketusnäytön käyttö tahdo onnistua. Pyysin häntä tulemaan nopeasti hakemaan minut, sanoin, että olen kaatunut ja kerroin paikan. Vielä pystyin soittamaan tyttärelleni, josko hän ehtisi paikalle nopeammin. Aika tuntui matelevan siinä jonkinlaisessa kyyryssä maassa ollessa. Ihmisiä kulki viereiseen kauppaan, lähti muutaman metrin päästä parkkipaikalta, tietä pitkin huristelivat autot ohi. En sitä silloin ajatellut, odotin vain lapsiani. Kukaan ei tullut auttamaan, ei kukaan. Ennen kuin omani ehtivät paikalle.

Lapset saapuivat paikalle kauhuissaan siitä, ettei kukaan sitä ennen ollut tullut luokseni. Tyttäreni, joka itse työskentelee ambulanssissa, näki heti tilanteen siksi, että todellakin oli tilattava ambulanssi. Olkapää oli mitä ilmeisemmin mennyt sijoiltaan. Lisäksi otsassa oli kuhmu ja naarmuja. Maassa makaen apua odotellessa tuntui aika loputtoman pitkältä. Kipu käsivarressa oli sietämätön. Siinä odotellessamme kaksi ihmistä rohkaistui ja tuli kysymään, tarvitsemmeko apua, mutta nyt asia oli jo hoidossa.

Matka TYKS;iin alkoi. Kipu jyskytti käsivarressa. Kipulääkkeitä annettiin suoraan suoneen matkan aikana koko ajan lisää, ei vaikutusta. Kipu hellittäisi vasta, kun käsi olisi taas takaisin paikoillaan. Vihdoin perillä ensiavussa. Paareilta sairaalan pedille ja matka sairaalan uumeniin jatkui. Kipu oli niin sietämätön, etten niin tarkkaan jaksanut kaikkea ympäristöä havaita. Vain sen, että henkilökunta oli todella ystävällistä, vaikka heillä kiirettä tuntui riittävän. Tutkittiin, otettiin röntgenkuvat, odoteltiin. Yllätys ja ilo oli suuri, kun tyttäreni kiirehti kolleegansa kanssa tervehtimään ja kärräämään minut röntgeniin ja muutenkin hoitamaan. Paikka ja henkilökunta on heille tuttua ja näin he toivat hiukan "lisäkäsiä" sairaalan kiireiseen iltaan.

Kuvat vahvistivat sen, mitä oli epäiltykin. Olkapää pois paikoiltaan ja lisäksi ilmeni olkaluun murtuma. Käsi laitettiin paikolleen humauttamalla minut jonkinlaiseen horrokseen. En tiennyt mitään, mitä tapahtui. Heräteltiin ja sanottiin, että kaikki on jo ohi. Ja minä kun luulin, ettei mitään vielä oltu edes tehty. Verholla eristetty soppi, joka toimeenpiteen alkaessa oli täynnä ihmisiä, oli tyhjentynyt ja vain kaksi hoitajaa herätteli minua. Enkeleiksi minä heitä kiittelin, sillä niin ihanasti ja ystävällisesti he minua olivat hoitaneet.

Tässä välissä yksityisyrittäjänä aloin jo miettimään, miten työt järjestetään, mitä kaikkea pystyy yhdellä kädellä tekemään.

Uudelleen vielä röntgeniin ja tarkastus, että kaikki on hyvin. Luunpala, joka oli murtunut, oli myös asettunut hyvin. PÄÄSISIN KOTIIN! Soitto miehelle, tippa pois kädestä, vaatteet päälle ja menoksi. Pyrytti lunta sakeanaan niin, ettei moottoritielläkään tahtonut nähdä, missä tie kulki. Hiukan puolenyön jälkeen olimme kotona.

Oi onnea, kun pääsin kotiin. Onnekseni olen ollut sairaalassa vain lasten syntyessä. Ympäristo on minulle kaikkinensa vieras, enkä ole koskaan siellä osannut nukkua. Kun yöllä vielä mieheni kanssa mietimme tapahtunutta, löytyi useampiakin juttuja, joista sai olla kiitollinen. Onnekseni oikeakätisenä loukkasin vasemman käteni. Olisi voinut käydä vielä paljon pahemminkin. Ei olla vielä mökkikaudessa, jolloin mökillä olisi hankalaa puuhailla yksikätisenä. Ehdin vielä paranemaan enne pääsiäisenä tehtävää Berliinin matkaa. Tämä on toivottavasti vain ohimenevä ilmiö ja kohta taas jo olen kunnossa. Ja pääsen kävelemään. Sekin on onnea.

Nyt totuttelen tähän yksikätiseen elämään. Hitaasti, mutta varmasti. Kyllä se jotenki sujuu. Aikaa on. Koko päivä ja sairaslomaa kuusi viikkoa. Pesulla käynti, pukeminen, puseroa en itse saa pois, enkä päälle, koska kättä ei saa ollenkaan nostaa, hiusten föönaus, sängyn petaaminen, pyykit, tiskit. Apua on usein pyydettävä ja sitä saa. Ihanaa, miten mies ja lapset ovat kaikki luvanneet kovin auttaa ja sairaanhoitaja ja fysiterapeuttikin on omasta takaa. Ja entäs Muru, joka soittaa ja on kovasti huolissaan mummin pipistä olkapäästä, puhaltaa ja antaa suukkoja. Kyllä paraneminen etenee.

Ensi viikolla on taas röntgenkuvaus, jossa katsotaan, onko luunpala luutunut. Nyt sormet ristiin, että on, sillä muuten olkapää on leikattava.

Katselen ulos ihanaan aurinkoiseen talvipäivään. Toisaalta mieli kaipaa ulkoilemaan, mutta sen verran nyt liukkaus kauhistuttaa, etten kyllä vielä sinne lähde. Haukkaan ja haistelen vain raitista ilmaa ovenraosta.

Aika kuluu. Onneksi on tämä blogi, netti, telkkari, lehdet, kirjat, joita ei normaalisti oikein koskaan ole aikaa lukea. Käsityöt nyt vaan ainakin toistaiseksi pysyvät korissa.

Maaseutukaupungissa kun elellään, lähetti tuttu kalkkunankasvattaja minulle kaksi kennollista kalkkunanmunia ja toivotti pikaista paranemista.

Miniäni ja poikani tulivat ruusujen, suklaiden ja kivan kortin kanssa. Monet ovat lähettäneet terveisiä ja toivottaneet pikaista paranemista.

Mutta nyt vasta olen ihmeissäni herännyt ajattelemaan sitä, miksei kukaan auta, kun jotain sattuu. Kaikki lapseni olivat suorastaan järkyttyneitä ja kiukkuisia asiasta.  Missä on suomalaisten kansalaisvelvollisuus, missä lähimmäisenrakkaus, missä omatunto. MITÄ ON SE, KUN KUKAAN EI AUTA. (kysymysmerkit puuttuvat, siillä en onnistu niitä yhdellä kädellä tekemään) Onneksi puhelin oli mukana ja pystyin itse soittamaan apua. Mutta tämän tyyppisiä jutuja on kuulema paljon.

Pitäkää huolta itsestänne, läheisistänne ja myös lähimmäisistänne! Olkaa varovaisia liukkailla keleillä. Mutta muistakaa myös nauttia jo lähes keväisistä auringonsäteistä. Ihanaa loppuviikkoa ystävät! Sairaslomaterveisin Maija