Hups! - ja kaikki on toisin

Keskiviikkopäivän tervehdys!

Hups - ja kaikki on toisin. Niin siinä voi käydä. Yhdessä sadasosa sekunnissa tuikitavallinen maanantaipäivä vaihtuu ambulanssiin ja ensiavun kirkkaisiin valoihin.

Työvaatteita täynnä oleva reppu selässä lähdin kävellen töihin. Oli satanut lunta ja tiet oli aurattu. Nautin valkoisesta maisemasta, viimasta, joka pyyhki kavojani, tien varren koivuista tuulen irrottamista pienistä jääkiteistä, jotka iskeytyivät kasvoihini, nautin tuosta kunnollisesta talvisäästä. Reippaasti astelin, liukkautta kuitenkin varoen. Rautatiesillalla ja peltoaukealla oli jo pakastanut, muuten oli vielä nuoskalunta. Liukkaalta ei tuntunut, ei normaalia talvikeliä liukkaammalta. Olin jo ylittänyt reilusti matkan puolen välin. Pikkuisen töppärän nousu ja kuin huomaamatta jalkani alla on traktorin sileäksi auraama kävelytienpinta.

Silloin tapahtui se, mitä ei koskaan halua kenenkään näkevän. Monta kevätjuhlaliikettä tasapainon säilyttämiseksi, mutta turhaan, sillä rikkana rokassa oli vielä painava vaatereppu. Naamalleen maahan. Otsa, nenä, hampaat, käsi, olkapää. Vain Luoja yksin tietää, mitkä kaikki paikat ottivat osumaa. Ensimmäisenä ajatuksena nousta tietysti nopeasti ylös. Vaan eipä onnistunut. Hirvittävä vihlova kipu iski käteeni. Se iski niin, että polvilleni jäin maahan kyyhöttämään ja oli annettava periksi. JOS joku näki, nähköön. Millään ei nyt tässä vaiheessa enää ollut väliä. Maassa olin ja siinä pysyisin, kunnes joku minut siitä ylös nostaisi.

Onnekseni puhelimeni löytyi maasta. Olin kai sen ehtinyt kaivaa taskusta, kun se soi. Näin, että poikani soittaa. Puhelin soi ja soi. Lopulta sain vastattua. Kylmin, märin, tärisevin, kohmeisin sormin ei kosketusnäytön käyttö tahdo onnistua. Pyysin häntä tulemaan nopeasti hakemaan minut, sanoin, että olen kaatunut ja kerroin paikan. Vielä pystyin soittamaan tyttärelleni, josko hän ehtisi paikalle nopeammin. Aika tuntui matelevan siinä jonkinlaisessa kyyryssä maassa ollessa. Ihmisiä kulki viereiseen kauppaan, lähti muutaman metrin päästä parkkipaikalta, tietä pitkin huristelivat autot ohi. En sitä silloin ajatellut, odotin vain lapsiani. Kukaan ei tullut auttamaan, ei kukaan. Ennen kuin omani ehtivät paikalle.

Lapset saapuivat paikalle kauhuissaan siitä, ettei kukaan sitä ennen ollut tullut luokseni. Tyttäreni, joka itse työskentelee ambulanssissa, näki heti tilanteen siksi, että todellakin oli tilattava ambulanssi. Olkapää oli mitä ilmeisemmin mennyt sijoiltaan. Lisäksi otsassa oli kuhmu ja naarmuja. Maassa makaen apua odotellessa tuntui aika loputtoman pitkältä. Kipu käsivarressa oli sietämätön. Siinä odotellessamme kaksi ihmistä rohkaistui ja tuli kysymään, tarvitsemmeko apua, mutta nyt asia oli jo hoidossa.

Matka TYKS;iin alkoi. Kipu jyskytti käsivarressa. Kipulääkkeitä annettiin suoraan suoneen matkan aikana koko ajan lisää, ei vaikutusta. Kipu hellittäisi vasta, kun käsi olisi taas takaisin paikoillaan. Vihdoin perillä ensiavussa. Paareilta sairaalan pedille ja matka sairaalan uumeniin jatkui. Kipu oli niin sietämätön, etten niin tarkkaan jaksanut kaikkea ympäristöä havaita. Vain sen, että henkilökunta oli todella ystävällistä, vaikka heillä kiirettä tuntui riittävän. Tutkittiin, otettiin röntgenkuvat, odoteltiin. Yllätys ja ilo oli suuri, kun tyttäreni kiirehti kolleegansa kanssa tervehtimään ja kärräämään minut röntgeniin ja muutenkin hoitamaan. Paikka ja henkilökunta on heille tuttua ja näin he toivat hiukan "lisäkäsiä" sairaalan kiireiseen iltaan.

Kuvat vahvistivat sen, mitä oli epäiltykin. Olkapää pois paikoiltaan ja lisäksi ilmeni olkaluun murtuma. Käsi laitettiin paikolleen humauttamalla minut jonkinlaiseen horrokseen. En tiennyt mitään, mitä tapahtui. Heräteltiin ja sanottiin, että kaikki on jo ohi. Ja minä kun luulin, ettei mitään vielä oltu edes tehty. Verholla eristetty soppi, joka toimeenpiteen alkaessa oli täynnä ihmisiä, oli tyhjentynyt ja vain kaksi hoitajaa herätteli minua. Enkeleiksi minä heitä kiittelin, sillä niin ihanasti ja ystävällisesti he minua olivat hoitaneet.

Tässä välissä yksityisyrittäjänä aloin jo miettimään, miten työt järjestetään, mitä kaikkea pystyy yhdellä kädellä tekemään.

Uudelleen vielä röntgeniin ja tarkastus, että kaikki on hyvin. Luunpala, joka oli murtunut, oli myös asettunut hyvin. PÄÄSISIN KOTIIN! Soitto miehelle, tippa pois kädestä, vaatteet päälle ja menoksi. Pyrytti lunta sakeanaan niin, ettei moottoritielläkään tahtonut nähdä, missä tie kulki. Hiukan puolenyön jälkeen olimme kotona.

Oi onnea, kun pääsin kotiin. Onnekseni olen ollut sairaalassa vain lasten syntyessä. Ympäristo on minulle kaikkinensa vieras, enkä ole koskaan siellä osannut nukkua. Kun yöllä vielä mieheni kanssa mietimme tapahtunutta, löytyi useampiakin juttuja, joista sai olla kiitollinen. Onnekseni oikeakätisenä loukkasin vasemman käteni. Olisi voinut käydä vielä paljon pahemminkin. Ei olla vielä mökkikaudessa, jolloin mökillä olisi hankalaa puuhailla yksikätisenä. Ehdin vielä paranemaan enne pääsiäisenä tehtävää Berliinin matkaa. Tämä on toivottavasti vain ohimenevä ilmiö ja kohta taas jo olen kunnossa. Ja pääsen kävelemään. Sekin on onnea.

Nyt totuttelen tähän yksikätiseen elämään. Hitaasti, mutta varmasti. Kyllä se jotenki sujuu. Aikaa on. Koko päivä ja sairaslomaa kuusi viikkoa. Pesulla käynti, pukeminen, puseroa en itse saa pois, enkä päälle, koska kättä ei saa ollenkaan nostaa, hiusten föönaus, sängyn petaaminen, pyykit, tiskit. Apua on usein pyydettävä ja sitä saa. Ihanaa, miten mies ja lapset ovat kaikki luvanneet kovin auttaa ja sairaanhoitaja ja fysiterapeuttikin on omasta takaa. Ja entäs Muru, joka soittaa ja on kovasti huolissaan mummin pipistä olkapäästä, puhaltaa ja antaa suukkoja. Kyllä paraneminen etenee.

Ensi viikolla on taas röntgenkuvaus, jossa katsotaan, onko luunpala luutunut. Nyt sormet ristiin, että on, sillä muuten olkapää on leikattava.

Katselen ulos ihanaan aurinkoiseen talvipäivään. Toisaalta mieli kaipaa ulkoilemaan, mutta sen verran nyt liukkaus kauhistuttaa, etten kyllä vielä sinne lähde. Haukkaan ja haistelen vain raitista ilmaa ovenraosta.

Aika kuluu. Onneksi on tämä blogi, netti, telkkari, lehdet, kirjat, joita ei normaalisti oikein koskaan ole aikaa lukea. Käsityöt nyt vaan ainakin toistaiseksi pysyvät korissa.

Maaseutukaupungissa kun elellään, lähetti tuttu kalkkunankasvattaja minulle kaksi kennollista kalkkunanmunia ja toivotti pikaista paranemista.

Miniäni ja poikani tulivat ruusujen, suklaiden ja kivan kortin kanssa. Monet ovat lähettäneet terveisiä ja toivottaneet pikaista paranemista.

Mutta nyt vasta olen ihmeissäni herännyt ajattelemaan sitä, miksei kukaan auta, kun jotain sattuu. Kaikki lapseni olivat suorastaan järkyttyneitä ja kiukkuisia asiasta.  Missä on suomalaisten kansalaisvelvollisuus, missä lähimmäisenrakkaus, missä omatunto. MITÄ ON SE, KUN KUKAAN EI AUTA. (kysymysmerkit puuttuvat, siillä en onnistu niitä yhdellä kädellä tekemään) Onneksi puhelin oli mukana ja pystyin itse soittamaan apua. Mutta tämän tyyppisiä jutuja on kuulema paljon.

Pitäkää huolta itsestänne, läheisistänne ja myös lähimmäisistänne! Olkaa varovaisia liukkailla keleillä. Mutta muistakaa myös nauttia jo lähes keväisistä auringonsäteistä. Ihanaa loppuviikkoa ystävät! Sairaslomaterveisin Maija