maanantai 29. elokuuta 2016

Italian surunpäivä

Hei!

Keskiviikkona saimme herätessämme kuulla surullisia uutisia Italiasta. Tuo kaunis maa täynnä historiaa ja kulttuuria oli uutisotsikoissa ei terrori-iskujen vuoksi,  vaan nyt luonto oli järjestänyt surullisen näytelmän. Voimakas maanjäristys oli ravisuttanut Keski-Italian maakuntia. Päivän mittaan saimme lukea lisääntyneistä kuolonuhreista ja kotinsa menettäneistä.  Kokonaisia kyliä oli tuhoutunut.

Samalla alueella tapahtui myös tuhoisa maanjäristys vuonna 2009. Tuolloin tyttäreni oli opiskelemassa Italiassa Perugian kaupungissa, joka sijaitsee lähellä sekä keskiviikkoista että vuoden 2009 maanjäristysaluetta. Kuullessani uutisen, pompahti sydän kurkkuun. Oliko tyttäremme turvassa? Ne kaksi tuntia, jotka jouduin odottamaan häneltä kuulumisia, olivat varmasti elämäni pisimmät tunnit. Puhelinlinjat tukkeutuivat  ja soittamista pitäisikin välttää. Tekstiviestein pitäisi asiat tuollaisissa tilanteissa hoitaa.

Lopulta sain kuulla, että turvassa olivat. Huh, mikä helpotus! Nyt kaikki tulvahti taas mieleeni, kun tästä uudesta maanjäristyksestä kuulin. Muistan, miten lapsemme kulki vain kaduilla, sillä sisälle ei kukaan uskaltanut mennä jälkijäristysten pelossa. Silloinkin oli yö. Maanjäristyksen varalle oli neuvottu, että on mentävä sängyn tai pöydän alle tai kantavassa seinässä olevaan oviaukkoon, kun maanjäristys tulee. Tuolloin jäisi mahdollisesti ilmataskuun, jos talo romahtaisi. Tyttäreni turvapaikka oli siis kirjoituspöydän alla, jossa hän neuvojen mukaan piti aina vesipulloa. Tämä siksi, että talon romahtaessa ja näin loukkuun jäätäessä olisi juotavaa, sillä avun saaminen saataisi kestää parikin vuorokautta. Pikkuhiljaa silloinkin elämä palautui uomilleen. Kerrostalo, jossa tyttäremme asui, ei kärsinyt vahinkoja. Muistan, miten hän aina sanoi, ettei siinä talossa ollut huolta. Se on taatusti rakennettu hyvin, sillä samassa talossa asuu herra, joka on talon rakentanut. Kai se nyt oli tehty maanjäristyksen kestäväksi.

Tämän kertaisella maanjäristysalueella asuu tyttäreni hyvä ystävä perheineen. Heti tuli murhe heistä. Kaikki ovat kuitenkin onneksi kunnossa, eikä heidän kaupungissa ollut kärsitty myöskään aineellisia vaurioita.

Monenlaisia surullisia uutisia on kuulunut viime päivien aikana Italiasta. On jäänyt paljon orpoja lapsia tai sitten vanhemmat ovat menttäneet lapsensa. Tuon lisäksi on jäänyt paljon kodittomia ja ihmiset asuvat telttakylissä. Onneksi ihmisillä on auttamisen halu ja esimerkiksi ruokaa on toimitettu alueelle niin paljon. että on hetkeksi pyydetty keskeyttämään ruuan tuonti. Taskulamppuja ja pattereita kaivattaisiin lisää.

Pikkuhiljaa ihmiset haluavat tarttua taas elämän syrjään kiinni ja aloittaa normaalin elämän. Tai niin - niin normaalin kuin se noissa olosuhteissa on mahdollista. Kuka on jatkanut kampaamotoimintaa kadulla ja tekee siinä ulkona tuolilla mammoille permanetteja, kuka avannut rakennustarvikekauppansa ja jakaa sieltä ilmaiseksi rakennustarikkeita, kuka eläkeläinen aloittanut kirvesmiehenhommat uudelleen ja tekee mitä pystyy. Amatricen täysin tuhoutunut kylä aijotaan rakentaa uudelleen. Elämä jatkuu. Tyttäreni ystäväkin on lohduttanut: "Älä huolehdi, kyllä täällä pärjätään." Tuntuu vain uskomattomalta, miten, kun jälijäristyksiä on ollut jo yli 900! Miten tuossa voi elää rauhassa? Ihmiset joutuvat tunnistamaan kuolleita läheisiään vuoronumerolappu kädessä maan koko ajan järistessä. Miten tuolla voi elää? Ei ainakaan suomalainen, joka ei ole tottunut elämään maanjäristyksen varjossa, sitä ymmärrä.

Toivon kaikille maanjäristyksessä läheisiään ja kotinsa menettäneille voimia kestää tuo kaikki, mitä me emme täällä edes osaa kuvitella.


T. Maija

2 kommenttia:

  1. Koskettava teksti.
    Kaiken surun ja hädän keskellä toivoa antavat nuo pienet tarinat sitkeistä ihmisistä, jotka jo alle viikon sisällä painajaismaisesta päivästä ovat alkaneet katsoa kohti huomista. Eikä pelkästään katsoa, vaan konkreettisesti toimia, kuka mitenkin. Itse uskon, että pienilläkin teoilla on valtavasti merkitystä, kun jokainen kynnelle kykenevä osallistuu tekemällä sitä, mitä parhaiten osaa. Kaikkia tarvitaan - mielestäni myös niitä permanentteja. Voi tuntua järjettömältä keskittyä siihen, että tukka on hyvin kaiken tuon tuhon ja hädän keskellä, mutta itse uskon äärimmäisen vahvasti tällaisten näennäisesti turhanpäiväisten asioiden positiiviseen psykologiseen vaikutukseen. Jos ei muuta voi tehdä, niin parempia kai se on edes väkertää toisten tukkaa kuosiin kuin jäädä toimettomana paikalleen parkumaan. Jostainhan se elämä on taas aloitettava. Kyllä tuolla asenteella jos millä pääsee takaisin jaloilleen, ja aivan varmasti Amatrice tulee vielä kukoistamaan. Sitä en epäile hetkeäkään.
    Vielä tuli mieleen ihastuttava lukemani juttu liittyen siihen, että jokainen osallistukoon tekemällä sitä, mitä parhaiten osaa: lehdestä luin iäkkäästä emilia-romagnalaisesta rouvasta, joka oli soittanut uhreja esille kaivaneille palomiehille ja kiittänyt näitä ja todennut, että jollei hän muuta voi tehdä, niin ainakin hän toimittaa näille itse tekemiään tortellineja. :) Ihanaa, että solidaarisuutta ja osallistumishalua riittää.
    Toivotaan paljon voimaa ja rakkautta Italiaan! <333

    VastaaPoista
  2. <3 Monenlaisia tarinoita tosiaankin kuulee, jotka jossakin toisessa tilanteessa saattaisivat kuulostaa ehkä koomisilta, mutta ei nyt. Kaikki, jotaka suinkin pystyvät, toimivat ja auttavat kykynsä mukaan. Se auttamisen halu, edes jollakin tapaa, se on se tärkein. Tulee mieleen meille tuttu talvisodan henki, joka meillä nyt valitettavasti tuntuu unohtuneen, kun emme, kaikeksi onneksi, ole joutunut kokemaan nyt lähiaikoina mitään tuollaista kaikkia yhdistävää katastrofia. Ihana tuo tortellineja väkertävä mummo <3 <3 <3 !
    Totta totisesti, näitä toiveita me lähetämme Italiaan <3

    VastaaPoista