Karhuherra nimeltään Kalle

Moi :)

Olipa kerran, aika kauan sitten, pikkuinen kultakutrinen tyttö. Tyttö oli noin nelivuotias ja asui pikkuisessa maaseutukylässä pikkuisella maatilalla seitsenhenkisessä perheessä. Tyttö oli perheen viidestä lapsesta kaikkein nuorin. Kaikkien hellittelemä ja rakastama, vaikka joskus myös isompien sisarusten kurittama.

Elettiin turvallista elämää maalla. Naapurit tunsivat toisensa ja kävivät kylässä toistensa luona, ihan vain kutsumatta, pistäytymässä, kahvilla. Niin kuin siihen aikaan oli tapana. Tyttö leikki pihalla, metsissä, niityillä. Missä nyt siihen aikaan oli tapana leikkiä. Teki käpylehmiä, ruokki vasikoita, oli mukana hoitamassa navetassa possuja ja tallissa hevosta. Oli mukana joka paikassa, niin kuin siihen aikaan maalla oli tapana. Tyttö ei pelännyt synkkiä kuusikoita eikä pimeitä polkuja. Vain ukkosen jylinä kylän yllä sai tytön säikkymään.

Niin, koska tyttö oli perheen kuopus, oli sisarussarjan vanhin, 16 vuotta tyttöä vanhempi veli, lentänyt jo kotipesästä ja lähtenyt maatalousharjoittelijaksi Norjaan. Kovin vähän pikkuinen tyttö muisti isoveljensä tekemisiä. Mutta kun veli taas kerran palasi matkaltaan kotiin, jäi se lähtemättömästi tytön mieleen. Tyttö sai veljeltään tuliaisiksi pikkuisen, oikein hyvin sen kokoiselle tytölle kainaloon sopivan nallekarhun. Sai hän myös suklaata, jossa oli pähkinärouhetta, mutta se ei tytölle maistunut. Sen sijaan nallesta tuli tytölle maailman paras kaveri. Kaveri, joka kulki mukana kainalossa joka paikkaan.

Nalle ristittiin Kalleksi. Kallella oli ihanan pehmeä ruskea turkki, joka oli oikeaa turkista, pienet pystykorvat ja pikkuiset silmät, joissa oli hyvin viisas katse. Nalle sai päälleen ruskeat housut ja keltavihreän villatakin.

Karhuherra kulki pikkuisen tytön mukana kaikkialla, ihan kaikkialla. Yöt tietenkin se nukkui tytön kainalossa ja näin molemmille uni maistui hyvin. Tyttö rakasti nallea yli kaiken ja luultavasti nalle myös tyttöä. Ajan mittaan tyttö kasvoi, mutta nalle pysyi kainalossa, tietenkin. Tyttö pystyi jo osallistumaan maatilan töihin. Sai ajaa hevosta ja tehdä töitä sen kanssa. Siis jo hyvin pienenä, niin kuin maalla siihen aikaan oli tapana. Heinäpellolla tyttö ajoi hevosta haravoiden heinää kasaan nalle kainalossa. Levitti pellolla heinäseipäitä reellä hevosen kanssa nalle kainalossa. Kylvöaikaan lanasi peltoa hevosella nalle tiukasti kainalossa. Hevonen oli myös tytön paras kaveri niin kuin nallekin, joka ymmärsi kaiken.

Vuodet vierivät ja tyttö varttui, varttui niin, että meni oppikouluun kaupunkiin, pääsi ylioppilaaksi ja lähti opiskelemaan vielä kauemmas kaupunkiin. Nalleherra Kalle jäi kotiin istumaan sängynpäälle ja odottelemaan koulusta tulijaa, yliopistosta tulijaa. Jossain vaiheessa Kallekin muutti kaupunkiin. Tarkkailemaan elämänmenoa, sillä tytöllä ei tuntunut enää riittävän sen kummemmin aikaa nallelle. Tytön elämään oli tullut muita asioita.

Nykyään nalleherra istuu kunniapaikalla kaapin päällä ja on saanut seurakseen muita karhuja. Laivastokarhuja, sydäntaskukarhuja ja paljon muita. Kalle viihtyy seurassa varsin hyvin, eikä se enää kaipaa seikkailuja sen enempää. Viisaan näköisenä pää kallellaan se katselee kotia, kotia, joka on sen entisen pikkuisen tytön. Karhu on jo vaari-iässä itsekin, mutta vielä ei se pikkuinen tyttö, joka nyt on jo mummi, ole laskenut Kallea mukaan lapsenlapsensa leikkeihin. Nalle on hyvissä voimissa, mutta hiukan ovat niskat heikentyneet. Karvakin on käsivarsista ja vähän muualtakin kulunut pois kokonaan maailman menossa ja housuihin on tullut reikiä. Nenänpää on kulunut. Villatakkikin on joutunut lasten leikkeihin ja jäänyt sille tielle.

Tämä ei ole satua, vaan tositarina.

Ihanaa viikonloppua kaikille :)