sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Toipilaan päiväkirja, osa IX - Hiihtolomaviikon tapahtumia ja tunnelmia

Sunnuntaitervehdys, ystävät!

Olipa kerrassaan suloista herätä tähän auringonpaisteiseen aamuun. Verkkaista loikoilua, hitaita aamupuuhia ja lokoisaa aamiaista auringon loistaessa sinikirkkaalla taivaalla. Kyllä auringolla on ihmeellinen voima ihmisen mieleen.



Täällä eteläisessä Suomessa on vietetty hiihtolomaa tällä viikolla. Mekin olemme päässeet hiihtolomatunnelmiin päiväkodista hiihtolomaa viettävän kolmivuotiaan lapsenlapsemme kanssa.




Viikon ensimmäinen päivä sujui, kuten maanantait aina, paperitöitä tehden ja silloin vielä täysin yksikätisenä noihin hommiin kului hyvän osaa päivästä. Mutta sainpa kuitenkin taas kerran nekin tehtyä. Tuo on nyt sairaslomalla ollessani ollut ainoa työjuttu, minkä olen koko ajan pystynyt tekemään. Onneksi, sillä siihen olisikin ollut hankalaa neuvoa ketään muuta paperit kun ovat aivan minun omia juttujani. Työvaatteiden silitys kuuluu myös maanantaille ja siitäkin olen selviytynyt.



Tiistaiaamuna oli vuorossa ensimmäinen käynti fysioterapeutin luona TYKS:ssa. Nyt pääsin eroon käden kantositeestä ja kättä ruvettiin kuntouttamaan erilasia jumppaliikkeitä tehden. Neljä erilaista liikettä sain kotitehtäväksi tehdä useamman kerran päivässä. Tuntui, että urakkaa on melkoisesti ennen kuin käsi toimii normaalisti. Mutta voi sitä vapaudentunnetta, kun vastaanotolta kävelin ulos käsi heiluen niin kuin muillakin ihmisillä. Olin vapaa kuin taivaan lintu. Miten olo olikin tuntunut kahlehditulta, mutta toisaalta samalla myös turvalliselta. Kun välillä olin kättä ja niskaa leputellut, tuntui turvalliselta laittaa käsi takasin siteeseen ja vetäytyä itse kuin kilpikonna kuorensa suojiin.

Sain myös luvan käyttää kättä hiukan syömisessä ja pikkuisen avustaa toista kättä tietyissä tilanteissa. Taas kerran ihmetyttää ihmisen luonne ja mieli. Ensin en osannut yhdellä kädellä tehdä mitään ja nyt kun on hiukan lupa käyttää molempia käsiä, en osaakaan tehdä kahdella kädellä mitään, vaan roikotan sitä vain niin kuin kuollutta lahnaa, kuten tyttäreni sanoi. Aamuisin varsinkaan en osannut ottaa toista kättä ollenkaan juttuihin mukaan. Illat sitten olivat jo parempia. Apua! Täytyykö ihmisen aina olla vastarannankiiski. Mutta toisaalta, kai se on sitä ihmeellistä sopeutumista, mihin ihminen on luotu. Ei kai muuten kestäisi kaikkia suruja, murheita, muutoksia ja pettymyksiä, ellei olisi soputuvainen.

Tiistaina ja keskiviikkona minulla oli työ, jossa tunsin itseni tarpeelliseksi. Työskentelin puhelinmyyjänä. Mikä työ sen paremmin lähes yksikätiselle sopisikaan. Lupauduin ajankulukseni myymään ilmoitustilaa paikkakuntamme yrityksille paikalliseen palveluoppaaseen, jonka yrittäjät ja kaupunki yhdessä toimittavat.

Keskiviikkona miehen tultua kotiin töistä olimme luvanneet lapsenlapsellemme viedä hänet Saloon leikkipaikka Namilaan. Matkaan lähdettiin mieli täynnä intoa ja odotusta. Kaksi ja puolituntinen vilahti kuin siivillä pikkuisen juostessa liukumäestä toiseen, kiipeillessä ja laskiessa hiki päässä. Tämä oli meille isovanhemmille aivan uusi kokemus, sllä omien lasten ollessa pieniä ei tuollaisia paikkoja ollut. Aluksi jännitin ja pelkäsinkin, miten reissumme onnistuu, mutta rohkeasti, reippaasti ja todella nätisti vahdittavamme siellä leikki. Ktiin lähtiessä Hesburgerin kautta vielä kurvaus ja sitten jo painuivatkin pikkuisen silmät väsymyksestä kiinni. Päivä oli kaiketi ollut onnistunut.

Hiihtolomalla oleva poikamme lähti kanssani torstaina tervehtimään äitiäni. Meillä olikin oikein mukava reissu. En ollut moneen viikkoon ollut äitni luona, kun en vielä pidempiä matkoja tämän käteni kanssa autossa ollut pystynyt istumaan. Samaisena aamuna oli juuri ollut tuo arvokuljetusauton ryöstöyritys ja koska kyseinen paikka sijaitsi vain noin kymmenen kilometrin päässä lapsuudenkodistani, oli tunnelma hiukan jännittyneen kummallinen ja keskustelimme pitkään äitini kanssa tästä asiasta. Muistutin kovasti pitämään oven lukossa ja olla avaamatta ovea, ellei tiedä, kuka oven takana on. Nykyään vanhusten luokse kun pyrkii niin monenlaista kulkijaa.


Perjantaiksi olimme suunnitelleet, että me isovanhemmat viemme lapsenlapsemme pulkkamäkeen, kun täällä meilläkin nyt on ollut oikein kiva luminen talvilomasää. Termospulloon keitettiin kaakao ja lisäksi reppuun pakattiin voileivät, makkarat ja kuksat. Rattikelkka viuhui mäkeä alas ja sitä raahattiin mäkeä ylös aina uudestaan ja uudestaan. Aurinko paistoi ja olosuhteet talviseen ulkoiluun olivat mitä mainioimmat. Vaari vahti alhaalla, ettei kelkka luisu liian lähelle puroa ja minä autoin kelkan vedossa ylös mäkeä ja lähetin laskijan matkaan. Liikuntaa saimme kaikki. Mäkeä laskettiin niin kauan, että veriappelsiininpunainen aurinko jo painui mailleen.





Lähdimme makkaranpaistoon. Hämärässä nuotion loisteessa oli mukava paistaa makkaraa ja syödä eväät. Mäenlaskusta väsyneelle ulkoilijalle ne maistuivatkin hyvin. Niin väsyneeksi olimme pojan uuvuttaneet, että hän kotimatkalla nukahti ja kotona painui suoraan nukkumaan nukkuen pitkälle aamuun asti. <3






Lauantainakin aurinko paistoi niin keväisesti, että nyt, kun olen saanut lenkkeilyluvan, lähdimme pikkuiselle kävelylenkille mieheni kanssa. Hissuksiin käveltiin ja voi miten hyvää käden vapaana heluttelu kävellessä tekikään. Maljakkoon napsmme myös koivunoksia jospa niistä jo pian puhkeaa hiirenkorvia. Noista oksista olin haaveillut jo pitkään. Kävin myös lankaostoksilla ja rupesin virkkaamaan isöäidinneliöistä peittoa. Yksi pala on jo tehty, kun vain hiukan saan kerralla tehdä käsitöitä.



Tänäänkin olisi tarkoitus hakea meille mäenlaskija nyt, kun jo keväisesti lämmittävä aurinko jälleen paistaa. Käden treeniliikkeitä olen tehnyt niin ahkerasti, että toisella kädellä nostaen käsi nousee jo lähes ylös asti. Sukat ja housut saan nyt jo melkein kokonaan puettua kahdella kädellä ja puseron saan päälleni nyt ihan itse. Kirjaakin pystyn pitelemään kahdella kädellä. Vauhdilla on toipuminen edennyt.


Susloisensuloista sunnuntaita :) Halit Maija


4 kommenttia:

  1. Ihania hiihtolomatunnelmia välittyi tästä tekstistä! :) On tosiaankin ollut hieno viikkoa - aurinkoa ja jopa reilusti lunta jopa täällä Turussa! :D
    Hieno juttu, että toipuminen edistyy kovaa vauhtia!

    VastaaPoista
  2. Kiitos :)
    On kyllä ihanaa, että täällä etelässäkin on saanut viettää oikeaa hiihtolomaa säineen ja hiihtokeleineen kaikkineen, eikä vain katsella kuraista ja sumuista masemaa.
    Toipumisen edistymisestä olen todella iloinen :)

    VastaaPoista
  3. Vietittepä hienon loman aivan sen tarkoituksen mukaisesti! Ihania hetkiä lapsenlapsen kaa! Ne murut, ne murut! :)
    Mutta muista nyt, sysseli, ethän rupea riehumaan liikaa! Varovasti, varovasti...

    VastaaPoista
  4. No ne murut on... <3 Kivaa oli ja varovasti ollaan :)

    VastaaPoista